Tajusin juuri jotain mullistavaa erityispedagogiikasta. 

Siihen on erityisen vaikea ryhtyä.

Aina on jotenkin erityisen huono hetki: kun taapero nukkuu päiväuniaan, en tietenkään halua kirjoittaa esseetä tai lueskella lähdekirjallisuutta. Silloin pelataan koukuttavia nettipelejä  siivotaan ja tehdään esivalmisteluja päivällisen suhteen.

Kun taapero menee yöpuulle, en tietenkään halua näppäimistön paukkeella häiritä hänen uniaan. (On muuten jännä, että kun kirjoitan blogia, näppäimistö käyttäytyy hiljaisen pehmeästi mutta kun kirjoitan esseetä, näppäimistön räminä selvästikin häiritsee taaperoa, siis ihan varmasti häiritsee.) Lapsen nukkuessa olen vaakatasossa sohvalla ja luen dekkareita  punnerran ja meditoin.

Kun mieheni tulee töistä kotiin, en tietenkään halua opiskella. Silloin lojutaan sohvalla ja katsellaan telkkaria  jutellaan päivänpolttavista asioista ja keskitytään parisuhteeseen.

Kun mieheni ja rakkautemme hedelmä rakentavat duploista hienoa eläintarhakokonaisuutta, en tietenkään halua kyhjöttää syrjässä ja suunnitella kentänkartoituskohteita. Silloin kinastellaan siitä, kuka rakentaa hienoimman duploviritelmän ollaan kehittävässä vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ja luodaan perustaa koko tämän tulevaisuudelle.

Erityisen pulmallinen tilanne, siis. En muista aikoinani ”tavallista” pedagogiikkaa lukiessani törmänneeni vastaavaan ilmiöön. (En vai – silloin taisin löytää Candy Crush Sagan…)