Tasan vuosi sitten teimme mieheni kanssa tähänastisen elämäni raskaimman reissun. Rakas Essi-koiramme lähti kanssamme eläinlääkäriin mutta ei tullut enää kanssamme takaisin kotiin. En ole koskaan itkenyt mitään niin paljon kuin itkin Essiä. Tänä vuonna se täyttäisi jo kymmenen vuotta. 

Lumikuonoinen talvipentu: 

Vuonna 2009 Essiltä leikattiin katkennut polven takaristiside takatassusta ja kävi ilmi, että niin siinä kuin toisessakin takatassussa oli paha nivelrikko. Olimmehan me sitä jo arvelleetkin. Emme vain olleet halunneet puhua siitä, ajatuksella, että jos sitä ei sano ääneen, se ei ole totta. Leikkaus sinänsä sujui hyvin ja kuntoutuskin lähti hyvin käyntiin. Mutta sitten tuli takapakkia, eikä tassu koskaan palautunut lähellekään sellaista tassua, jonka aktiivinen rottweiler tarvitsee. Essi myös tukeutui paljon toisen takatassunsa varaan, mikä tietenkin pahensi tilannetta entisestään.

Uupunut toipilas:

Pikkuhiljaa Essistä tuli alakuloinen. Ei sitä enää niin kiinnostanut. Se murahteli ja huokaili käydessään makuulle tai noustessaan ylös. Se ei mielellään kävellyt portaita. Siis se Essi, joka aiemmin uteliaisuuttaan kiipesi jopa erään mökin kapeita ja jyrkkiä tikkaita ylös vintille ja ihmetteli siellä sitten, että miten täältä alas. (Meidän avullamme, kuinkas muutenkaan.) Yhtäkkiä huomasimme, että ylivilkas jokapaikansähläri-Essi olikin harmaakuonoinen, apeakatseinen, kankea vanhus. Se Essi, joka nuorempana valitsi metsän paksuimman ja pisimmän oksan ja kantoi sitä ylväänä, olikin nyt Essi, joka varovasti poimi suuhunsa piskuisen oksanpätkän ja saattoi sitä näön vuoksi vähän retuuttaa, ikään kuin esittääkseen, että kaikki on ihan hyvin. Esittämisessä Essi oli aina tosi hyvä; se osasi olla vieraskorea, se osasi teeskennellä olleensa päiväkausia ilman ruokaa, se osasi esittää, että ei satu mihinkään.

Muistan sen Essin, joka kirmasi lumihangessa, loikki kiveltä toiselle, hyppeli kantojen ja puunrunkojen yli, juoksi kieli pitkällä tuhatta ja sataa (”täysillä” oli pitkään Essin ainoa toimintamoodi) ja kantoi ylpeydestä tihkuen frisbeetä tai vesipulloani lenkillä. Kantoipa se joskus kaupasta kotiin omat jälkiuunileipänsä tai puruluunsakin. Sitä raihnaisempaa Essiä, jonka ”juokseminen” sujui niin vaivalloisesti, että teki kipeää katsoa, ei ole niin helppo muistella.

Essi voimiensa tunnossa:

. ”

Essi ystävänsä Blufin kanssa nokosilla:

Essistä, kuten varmasti jokaisesta poisnukkuneesta koirasta, olisi tuhat tarinaa kerrottavana. Meille Essi oli maailman persoonallisin koira. Se oli fiksu monessa asiassa mutta hölmö vähintään yhtä monessa. Se oli samanaikaisesti levoton ja laiska. Sen ahneus saavutti välillä huvittavat mittasuhteet, silti se odotti kärsivällisenä lupaa aloittaa ruokailu. Se suhtautui avoimin mielin uusiin ihmisiin mutta pelkäsi lumiukkoja. Se rakasti autoilua. Se halusi istua ihmisten sylissä, eikä ymmärtänyt, miksi ei olisi saanut. Sillä oli monta rakasta petiä, joissa se kehitteli toinen toistaan mielikuvituksellisempia nukkuma-asentoja. Kerran se teki reiän patjakankaaseen ja mönki sen sisälle nukkumaan.

Tässä yksi Essin petisuosikki, pehmoinen ja suojaisa pesäluola oman patjani alla sinkkukämpässäni:

Essi oli satunnaisessa ”pahanteossaan” suunnitelmallinen ja ovela. Sille ei kuitenkaan voinut olla kauan vihainen, eikä Essikään koskaan kantanut kaunaa, vaikka ruoka olisi hetken myöhästynyt, tosin se hautoi synkkiä ja kostonhimoisia ajatuksia ihan h-hetkeen asti ja antoi sitten heti anteeksi. Se oli monella tavalla koiramaisen uskollinen, silti välillä tuntui, että se olisi ollut valmis myymään meidät puolikkaastakin nakista. Se luotti meihin täysin, ja se on se kipein asia kestää. Miten luottavaisin mielin se lähti mukaamme viimeiselle autoreissulleen. Sitä on vaikea antaa itselleen anteeksi, vaikka tietääkin tehneensä Essin kannalta oikean ratkaisun.

Vielä vuodenkin jälkeen muistaa kirkkaasti ne ensimmäiset tunnit ja päivät ilman Essiä…se kauhunkouraisu mahanpohjassa, kun ensin pienen hetken ajan salli itselleen sen mahdottoman ajatuksen, että Essin voisi vielä saada takaisin. Ja kun sitten tajusi, että ei, eihän Essiä saa koskaan takaisin. 

Onneksi on valokuvat, videot ja ennen kaikkea ne tuhannet muistot koirasta, joka vuosia uimataidotonta esitettyään ui viimeisellä saaristoreissullaan metrin ja palasi sitten omahyväisyyttä puhkuen rantaan. 

P.s. Kertokaa ihmeessä omat koiratarinanne! Millaista surutyötä olette tehneet, oletteko pystyneet ottamaan toista koiraa, mitkä ovat ne rakkaimmat muistot koirastanne? Nyt menen keittämään täyden pannun kahvia Essin kunniaksi.