Kun 19-vuotiaana ylioppilaana muutin maalta kaupunkiin opiskelemaan, enpä osannut arvata, miten monta kertaa tulisin vielä täällä Turussakin muuttamaan. Jotenkin kohdalleni on vain osunut monta hyvää tai loogista syytä pakata tavarat laatikoihin ja vaihtaa osoitetta. Kaikkiin kohteisiin olen muuttanut suurella innolla, vain parista on ollut haikeaa muuttaa pois. Nyt kolmekymppisenä on kuitenkin ruvennut kaipaamaan pysyvyyttä ja säännöllisyyttä ihan eri tavalla ja siksi toivonkin, että seuraavat muuttolaatikot kannetaan vasta, kun nyt kymmenkuinen tyttäremme muuttaa pois kotoa (päästän hänet vapauteen aikaisintaan nelikymppisenä).

Sitä paitsi, muuttaminen on hikistä ja likaista puuhaa. Kädet kuivuvat pahvilaatikkopölystä ja joka nurkasta löytyy joku verhonriekale tai eriparikuppi, joilla ei tee mitään mutta joita ei osaa heittää poiskaan. What was I thinking -vaatteita kurkistaa vaatekaapin ylimmältä hyllyltä aina vaan, vaikka niitä juuri vei viisi jätesäkillistä UFF:lle.

Miksi me sitten taas muutimme? No, meiltä loppui tila kesken. Meitä on viime kesäkuusta lähtien ollut kolme ja se pienin vaatii uskomattoman paljon tilaa. Toinen oleellinen syy oli se, että asuimme edelleen opiskelijakämpässä, vaikka valmistuinkin jo keväällä 2011. Ei niissä kämpissä kuulkaas loputtomiin saa asua ja hyvä niin, on mukavaa luovuttaa asunto eteenpäin raikaskasvoisille opiskelijoille, jotka (varsinkin juuri kotoa pois muuttaneet) ovat haltioissaan kaikesta ja suhtautuvat kolmekymmentä vuotta vanhaan lieteenkin ihanana retrohellana.

Opiskelijaympäristö ei myöskään ole se ihanteellisin miljöö vauvaperheelle, varsinkaan, jos vauva sattuu olemaan niin herkkäuninen, että vaatii ehdottoman hiljaisuuden nukahtaakseen. Käypäs siinä sitten sanomassa naapurissa remuavalle pokeriporukalle, että pitäkää vain hauskaa mutta äänettömästi, kiitos. Me olimme väärässä ympäristössä ja onneksi, onneksi, ONNEKSI olemme nyt löytäneet uuden, ihanan, meille täydellisen asunnon meitä miellyttävältä alueelta. Hiukan tosin jännittää, että millaista metakkaa lähellä sijaitsevasta vanhusten palvelutalosta lähtee.

Nyt kun vanhan kodin avaimetkin on jo palautettu ja uudessa kodissa on nukuttu viisi yötä, voi vain todeta, että kyllä kelpaa! Totuttelua on vaatinut vain se, että nyt voimme koko perhe istua samanaikaisesti ruokapöydän ääressä ja pöytään voi kattaa kahvikupit vielä parille vieraallekin. Kylppärissäkin mahdutaan olemaan helposti kaikki kerralla, jos vaikka halutaan pestä hampaita yhtä aikaa. Mikä parasta – vauva saa oman huoneen! Sehän tarvitaan ehdottomasti ihan pelkästään lastenkirjoja varten, niitä nimittäin on meidän lukutoukkaperheeseen kertynyt jo huimasti.

Ei muuttaminen sentään onneksi ole pelkkää muuttolaatikoiden täyttämistä ja tyhjentämistä tai tavaroiden etsimistä, se on myös sisustamista! Ja siitä minä nautin. Eilen koin yhden muuttamisen kohokohdista – kirjahyllyn järjestämisen. Mies ja vauva nauroivat vieressä, kun pähkäilin kulmat kurtussa, että järjestänkö kirjat aakkosjärjestykseen vai genreittäin vai kirjailijan uusimmasta teoksesta vanhimpaan vai…ja nautin joka sekunnista!

Aloitetaan tietenkin tärkeimmistä:

Lähipäivien projektiksi jää etsiä tauluille hyvät paikat. Nautin myös tästä touhusta suunnattomasti mutta epäilen, että mieheni ei niinkään – hän on nimittäin tietenkin se, joka kannattelee tauluja seinällä ja ehdottaa jotain paikkaa, jota minä muutan pikkuisen oikealle, hivenen vasemmalle, hiukkasen ylös ja ihan pikkiriikkisen alas – kunnes taulu on juuri siinä sopivimmassa paikassa (joka sattuu olemaan myös se mieheni alun perin ehdottama paikka).

Kaikkein eniten nautin kuitenkin siitä, että saan valita kaikille kahviaiheisille ihanuuksille paikat. Niistä lisää myöhemmin, kuvien kera!