Karuselli-blogissa puhuttiin taannoin vanhemmuuden mukanaan tuomasta onnellisuudesta. Pysähdyin hetkeksi oikein miettimään sitä onnen, rakkauden ja ilon määrää, jota elämässäni on ollut aivan ylitsepursuavasti siitä lähtien, kun äidiksi tulin kesäkuussa 2012. Tajusin, että kirjoitan useammin niistä arjen raskaammista puolista kuin siitä onnesta, jonka olen lasteni myötä ihan uudella tavalla saanut. Mutta nyt aion ihan vain hehkuttaa tätä kaikkea, ilman sen kummempaa analysoimista. Alla onkin satunnaisessa järjestyksessä joitakin niistä asioista, jotka kuuluvat vanhemmuudessa kategoriaan parasta ikinä:

• Kun tein ensimmäisen raskaustestin esikoisesta, ja siinä oli kaksi haaleaa viivaa. Se jännitys oli niin kutkuttavaa!
• Molempien vauvojen potkut ja kuperkeikat kohdussa. Ensimmäinen kerta, kun tunsin kummankin liikkeet.
• Kun esikoisen synnytys käynnistyi lasketun päivän iltana, ja alun epätietoisuuden jälkeen tajusin, että nämä ovat ihan niitä oikeita supistuksia!
• Ne hetket, jolloin esikoinen ja kuopus syntyivät, ja heidät sai syliinsä.
• Iloiset puhelut perheenjäsenille perheenlisäyksestä molemmilla kierroksilla.
• Kun esikoinen tuli isänsä kanssa katsomaan minua ja pikkusiskoaan sairaalaan ja toi vauvalle tervetuloa maailmaan -tuliaiseksi unilehmän, joka tälläkin hetkellä on tiukasti rutistettuna kuopuksen kainaloon tämän nukkuessa.
• Se, miten kertakaikkisen suloisia lapsemme ovat. 
• Ne ensimmäiset onnentäyteiset vauvakuplapäivät esikoisen kanssa, kun sitä leijaili jossain hattarasfääreissä ja vain ihasteli vauvaa koko ajan.
• Esikoisen intensiivinen, tutkiva katse heti ensisekunneista lähtien. (Olen vakuuttunut siitä, että esikoinen vielä joku kaunis päivä analysoi syntymänsä omasta näkökulmastaan.)
• Kuopus kapaloituna milloin missäkin sohvalla tai sängyllä, kotona tai kylässä, nukkumassa tyytyväisenä.
• Vauvan silkinpehmeä käsi rinnan päällä imettämisen aikana.
• Kun esikoinen oppi kävelemään siten, että piti ensin aina molemmat kädet ylhäällä.
• Kuopuksen vauhdikas polvikävelytyyli.
• Tavu tavulta, sana sanalta opittu kieli riemastuttavista uudissanoista arkipäiväiseen keskusteluun, ihan kaikki. Lapsen puhumaan oppimisen seuraaminen on aivan ihanaa. Tänään kuopus raportoi taas iltapalapöydässä, mitä Mimin ja Kukun jaksossa tapahtui, ja selostus alkaa aina samalla tavalla lopputavuja painottaen: ”Äiti, äiti! MimiSSÄ ja KukuSSA”…ja sitten seuraa vimmattu elekielellä höystetty reportaasi esimerkiksi siitä, miten Mimi ja Kuku ajavat formula-autoa. Esikoisella puolestaan on meneillään sanojen lyhentely-/muunteluvaihe: ”Äiti, mä tuun sun mukkikseen aamupesuille, niin iskä voi laittaa meille aamista!”
• Kuopuksen tanakat pohkeet.
• Siskosten yhteiset leikit ja ylipäätään se vaivattomuus, joka leimaa heidän yhdessäoloaan. Se, että yhden minuutin sisällä voidaan ideoida yhteisleikki, kinastella vuoroista, vääntää leluista, parkua vähän, juosta peräkanaa ilosta kiljuen ja antaa siskolle suukko.
• Esikoisen onnellisuus eilen, kun olimme matkalla kotiin jokisataman avajaisista (siellä oli Mimi ja Kuku!) ja kiireen vuoksi (kuopus piti saada päiväunilleen) emme ehtineet jäätelöostoksille jokirannassa niin kuin olimme vähän suunnitelleet, ja minä ehdotin esikoiselle, että haetaan me jätskit Ärrältä sillä välin, kun iskä vie siskon nukkumaan, ja syödään ne jäätelöt pihalla. Esikoisesta loisti kilometrien päähän, miten tärkeäksi ja isoksi tytöksi hän tunsi itsensä, kun hän valitsi itselleen jätskin ja (tämä oli paras osuus) söi sitä samalla kun käveli! Hän söi jäätelönsä loppuun kotipihan penkillä, ja voi millaisella hartaudella ja nautinnolla hän sen teki, ei voi kuin ihailla. Välillä kuului vain pieni onnenkiherrys; hän oli vain niin iloinen sekä jäätelöstään että meidän kahdenkeskisestä hetkestämme.
• Kuopuksen sinnikkyys, kun hän oli saanut päähänsä siirtää parisenkymmentä lastenkirjaa hyllyn päältä lattialle. Hän raahasi pienen tuolin hyllyn eteen, kiipesi tuolin päälle vaivalloisesti, siirsi paria kirjaa lähemmäs hyllyn reunaa, tuli hitaasti ja keikkuen alas tuolilta, pinosi kirjat lattialle ja toisti koko kuvion. Monta kertaa. Ja oli koko kirjansiirtoprojektinsa ajan niin tyytyväinen itseensä, että helotti kilpaa auringon kanssa.
• Ne tarinat, joita esikoinen keksii, kun hän ”lukee” ääneen lempikirjojaan.
• Se päivä, jolloin esikoinen kysyi, miten l-äänne tehdään, ja sitten opetteli tekemään sen.
• Kun oli ensimmäisiä lämpimiä päiviä, ja siskokset istuivat uudella keltaisella parvekesohvalla juomassa vettä, ja kuopus matki esikoisen jokaista liikettä ja katseli tätä palvova ilme kasvoillaan ja totesi joka hörpyn välissä rehvakkaasti, että hyvättä maittuu!
• Lasten ilo kylvyssä. Joka kerta.
• Ylipäätään lasten ilo vähän kaikesta. Ei ole niin pientä asiaa, etteikö se voisi ilahduttaa lapsia. Esikoinen myös huomaa helposti, jos joku on ollut huomaavainen häntä kohtaan, ja hän saattaa hykerrellä mielihyväänsä tällaisesta käytöksestä pitkän tovin.
• Kun lasta jännittää ja hän rohkaisee mielensä ja yrittää.
• Jos on paljon porukkaa, eikä lapsi heti huomaa, missä olet, ja itse näet jo, miten hän hakee sinua katseellaan ja huikkaat, että äiti on täällä, ja se helpotus, joka lapsen katseeseen tulee.
• Tämä arkinen sekamelska. Huolimatta siitä, miten raskasta se välillä on, minä ihan aidosti nautin tästä lapsiperhekohelluksesta ja siitä säpinästä, jota lapset elämään tuovat. 
• Nukkuvat lapset. Maailman suloisin ja viattomin näky.

Millaisia onnenhetkiä sinun vanhemmuuteesi kuuluu?