Lauantai:

Olimme kutsuneet siskoni perheen meille aamupalalle. Serkukset kiirehtivät aamupalapöydästä lastenhuoneeseen leikkimään, ja kuopuksemmekin oli pienten touhuissa mukana kaadellen kaikille avokätisesti leikkimehua. 

Hauskan kyläilyn jälkeen vietin kolme tuntia Hiusmuotoilua Tunteella -kampaamon Riikan käsittelyssä, minkä jälkeen kiittelin itseäni siitä, että olin malttanut jonottaa aikaa Riikalle. (Käyn kampaajalla yleensä vain kerran vuodessa. Se on aina joku keväinen päivä, kun katson peiliin ja yhtäkkiä tajuan, että ei hemmetti, jotain tarttis tehdä. Kärsimättömän luonteeni vuoksi haluaisin kampaajan tuoliin sillä siunaaman sekunnilla, mutta tällä kertaa päätin odottaa, että pääsisin Riikalle. Saanpa ainakin tuntea yhtenä päivänä vuodessa, että hiukset on kivasti.) 

Hiukan aiempaa vaaleampien ja Riikan näppärästi kihartamien hiusteni hulmutessa liityin perheeni seuraan keskustassa. Käymme harva se viikonloppu pyörähtämässä kauppahallissa; nyt kävimme hakemassa sämpylöitä iltapalalle. Herkkunuotan väki tervehtii esikoista aina yhtä riemuisasti (mies käy monesti lasten kanssa hakemassa heiltä kalaa), mutta esikoinen soi kalamiehille tällä kertaa vain ujonpuoleisen hymyn ja senkin vasta kojun ohitettuaan.

Kauppahallista siirryimme Ricoon syömään. Lapset söivät innokkaasti Hattivattien herkkuvartaansa (me olemme juuri sellainen lapsiperhe, joka tarvitsee ranskalaisia ja nakkeja sisältäviä muumimenuja. Toki lapset saavat maistella mitä mielivät meidän annoksistamme, mutta heille se ravintolassa käymisen juttu on nimenomaan ne ranskalaiset, koska niitä emme juuri koskaan syö kotona). 

Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, joten siirryimme Hansaan ja kävimme Akateemisessa kirjakaupassa, jossa olisin voinut selailla värikkäitä lastenkirjoja vaikka kuinka kauan esikoisen värittäessä täpinöissään piirustuspöydän ääressä kuvaa Herra Hakkaraisesta. Kuopus aloitti kuitenkin väsyneen kitinän ennen kuin pääsin edes lorukirjojen luo, joten päätimme lähteä kotiin. Koska sade oli lakannut ja kuopuskin näytti taas astetta tyytyväisemmältä, kiersimme kotiin jokirannassa olevien Saaristolaismarkkinoiden kautta ja teimme pieniä ostoksia. 

Mies lähti vielä valokuvaamaan Ruissaloon, minä hoidin lasten iltapuuhat. Iltapalapöydässä kehitimme toinen toistaan hauskempia ilmeitä, ja kuopus nauroi holtitonta väsynaurua ja hoki naurun lomassa ”hassu iime, hassu iime!”. 

Myöhemmin illalla katsoimme miehen kanssa Sons of Anarchya parin jakson verran. Jälkimmäisen jakson aikana totesimme melkein yhteen ääneen, että nyt on muuten aika tukkoinen olo.

Sunnuntai:

Heräsimme flunssassa sateen hakatessa ikkunoihin. Koko päätä vihloi ohimoista hampaisiin, eikä oloa mitenkään parantanut lasten loputon kitinä ja kinastelu milloin mistäkin asiasta. Tukkoinen (tai esikoisen sanoja lainatakseni ”nuhastunut”) kuopus on asunut sylissä, ja esikoinen on valunut kuin Salvador Dalin kellot pitkin lattioita ja mankunut, ettei ole mitään tekemistä. 

Päiväuniaika toi pienen hengähdyshetken, sitten lähdimme ajelemaan keskelle ankeaa harmautta vailla sen kummempaa päämäärää kuin kuunnella Leevi and the Leavingsia. Mutta kitisevät nuhalapset kitisevät näköjään autossakin, joten suunnitelmamme ei ollutkaan niin ovela kuin olimme ajatelleet. Loppujen lopuksi Gösta Sundqvist tarjosi vain hiljaista taustatukea, ja varsinaisesta soundtrackista huolehti esikoinen, joka kirkui ja raivosi naama punaisena, kun ei saanut tahtoaan läpi eräässä asiassa. Tämän uhmaspektaakkelin ainoa hyvä puoli oli se, että se viihdytti kuopusta, joka katseli silmät pyöreinä kiukusta (kirjaimellisesti) sihisevää isosiskoaan. Esikoisen edellisestä uhmapiikistä on sen verran paljon aikaa, että olin aivan ehtinyt unohtamaan, millaiseen tunnepyörremyrskyyn hän itsensä pystyy kiepauttamaan ihan parissa sekunnissa. Ja miten nopeasti hän sitten taas tokenee tolkun lapseksi, hymyilee ja alkaa kertoa tarinaa Onnelista ja Annelista. 

Nyt nuo pienet nuhaiset rusinapullat ovat jo nukkumassa, onneksi. Jää itsellekin hiukan aikaa potea ja niistää rauhassa. Tämä taitaa muuten olla ensimmäinen kerta koskaan, kun tässä perheessä ovat kaikki yhtä aikaa kipeitä, ja ihan hanuristahan tämä on. Taisi lauantai voittaa tämän mittelön.