Kuopus, nyt 1 v 7 kk, on antanut esimakua siitä, millaista uhmaikää hänen osaltaan on odotettavissa. Hän on saanut jo pari sellaista järisyttävän suurta raivokohtausta, jolloin hän karjuu äänensä käheäksi ja naamansa punaiseksi, ei halua ketään lohduttamaan (ei edes siskoaan), ei halua tehdä mitään, eikä halua olla edes sylissä. Perjantaina häneltä kesti lähemmäs puoli tuntia päästä kiukustaan yli, ja hän keräili itseään vuoroin minun, vuoroin mieheni sylissä, hiljainen uupumuksen nyyhkäisy ajoittain pientä kroppaa ravistaen. (Syynä tähän kiukkukohtaukseen oli se, että hänelle ei ollut saatavilla samanlaista mekkoa kuin isosiskolla, ja sitten minä vielä menin mokaamaan koko homman ja tarjoamaan lohdukkeeksi toista mekkoa, jonka kuitenkin nopeasti totesin liian isoksi ja jonka (virhe! virhe! virhe!) sulloin takaisin vaatelaatikkoon onnistuen samalla herättämään nuorimmaisessani uinuvan raivottaren. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että parempi liian iso mekko lapsella kuin raivonpuna lapsen kasvoilla, peli oli jo menetetty.) 

Raivoamisen lisäksi kuopus on oppinut uusia taitoja; hän hyppää komeasti tasajalkaa, muistaa laululeikkien koreografioita, kartuttaa sanavarastoaan, juoksee ja osaa jo yllättävän kärsivällisesti odottaa vuoroaan Muumi-lotossa. 

Esikoinen on seuraillut siskonsa taitojen karttumista tähän asti ihan innoissaan, mutta nyt on ilmeisesti pikkusisko oppinut esikoisen mielestä jo enemmän kuin tarpeeksi, sillä kuopuksen raivokohtaukset eivät ole ainoa uusi ilmiö talossamme. Esikoinen on saanut pari hyvin dramaattista mustasukkaisuuskohtausta tällä viikolla, ja minä ja mieheni saammekin nyt kuunnella sekä kuopuksen äänekästä tahtoharjoittelua että esikoisen tunteellisia palopuheita siitä, että H ei kyllä enää asu tässä talossa! Tästä ei tule yhtään mitään!

Tähän asti leikit ovat hoituneet juuri niin kuin esikoinen on halunnut, ja samalla hän on kylpenyt pikkusiskon palvovassa katseessa. Pikkusisko on ollut näppärä apulaiskokki, lääkäriharjoittelija ja kampaajakisälli, mutta yhtäkkiä pikkusisko haluaakin olla mukana päättämässä menusta, kuunnella pehmolelujen sydänäänet ja päättää kampauksista. Pian nelivuotiaalle isosiskolle, joka on aina valmis ylitunteellisiin julistuksiin (niin hyvässä kuin pahassa – hänelle ylimääräinen leivänpalanenkin on jo Eläköön! Mikä riemuisa onnenpäivä! -kamaa), tomeran ja hiukan jääräpäisenkin pikkusiskon aiempaa suurempi osallistuminen leikkeihin on välillä aivan liikaa. Ei siis ihme, että hän huutaa lähestulkoon jalkaa polkien, että pikkusiskon on muutettava pois kotoa, jos pikkusisko ei enää suostukaan olemaan vain kätevä leikin lisäosa vaan ennemminkin omapäinen osallistuja.

Jos totta puhutaan, olen tavallaan jopa hieman huojentunut siitä, että esikoinen on nyt pari kertaa heittäytynyt epätoivoissaan selinmakuulle ja huudahtanut, että näin ei voi jatkua. Tähän asti hän on ollut jotenkin niin mallikelpoinen isosisko, että mielessäni on välillä käynyt, että kokeeko esikoinen joitakin tilanteita epäreiluksi mutta ei jotenkin osaa tai halua tuoda tunteitaan esille. Yleensä meillä nimittäin on tällaista:

Kuopus kiikuttaa lastenhuoneesta kirjaa. ”Oovae! Uetaan mies!” (Sohvalle! Luetaan Jäätelöautomies!”)

Me luemme Jäätelöautomiehen. Esikoinen tulee myös kuuntelemaan, mutta käy hetken päästä itsekin hakemassa kirjan lastenhuoneesta.

”Äiti? Sitten kun sä olet ihan rauhassa siinä sohvalla lukenut H:lle sen Jäätelöautomiehen, josta H niin kovasti tykkää ja jonka H aina haluaa kuulla, voidaanko me sitten lukea tämä Leijonan tassu?”

”Totta kai voidaan.”

Esikoinen istuu sohvalla hiljaa odottamassa. Saan luettua Jäätelöautomiehen loppuun, ja määrätietoisin elkein kuopus tulee alas sohvalta ”pyvvy eevvä!” eli pylly edellä, ja lähtee kipittämään kohti lastenhuonetta. Tiedän jo, mitä on luvassa, mutta alan kuitenkin lukea esikoisen valitsemaa kirjaa.

”MINÄ! MINÄ! MINNNNNNÄ! MINNNNNÄ!” kuopus kailottaa lastenhuoneesta palatessaan kantaen kainalossaan Pikkuveli ja minä -kirjaa. 

”H, me voidaan lukea Pikkuveli ja minä sitten, kun äiti on lukenut S:lle Leijonan tassun. Tule säkin kuuntelemaan tätä”, sanon.

”MINNNNNNNNÄ! MINNNNNNNÄ!”

”Me ei lueta sitä vielä, äiti lukee nyt S:n valitseman kirjan. Sä voit tulla kuuntelemaan tätä.”

”EI NOIN! EI NNOIN! EI NNNOIN! EI NNNNOIN!” 

Ja sitten seuraa teatraalinen itkuun purskahtaminen ja – lähes poikkeuksetta – esikoisen viilipyttymäisen tyyni toteamus:

”Äiti, lue vaan H:lle Pikkuveli ja minä, kun se niin kovasti sitä haluaa. Ei mua haittaa.”

Ja sitten seuraa minun toteamukseni siitä, että kyllä me nyt luemme esikoisen valitseman kirjan, kun näin on kerran sovittu, vaikka onkin tosi mukavaa, että hän ymmärtää niin hienosti, että pikkusisko on vielä niin pieni, ettei aina jaksaisi odottaa vuoroaan.

Olen siis tavallaan ollut ihan ilahtunut siitä, että esikoinen uskaltaa kyllä kajauttaa ilmoille mielipahansa pikkusiskon suhteen, jos kokee siihen tarvetta. Suurimman osan ajasta meillä kuitenkin leikitään suorastaan hämmentävän sopuisasti ja sujuvasti. 

Mites teillä muilla? Pyöriikö lapsilla mustat sukat jalassa, onko draamaa ja (yli)suuria tunteita? 

Ps. Esikoisen kyselyt ovat siirtyneet seuraavalle tasolle; nyt mukana on myös mikrofoni, jonka hän läväyttää naaman eteen toimittajan elkein kysellen esimerkiksi, että äiti, onks häämatka niinku naimismatka?