Puolentoista viikon rautakuuri on saanut aikaan pienen kevätihmeen. Kun vielä torstaina tärisin työpisteelläni pyörtymistä peläten, eilen suoritin jo täysimittaisen Ikea-vaelluksen, enkä kavahtanut edes haastetta suoriutua lasten iltatoimista itsenäisesti, kun mies meni hurraamaan TPS:ää voittoon kavereidensa kanssa. (Jos kaksi liuskaa Obsidania saa kaiken tämän aikaan, niin mitä mahtaa tapahtua kuurin loputtua?) 

Nyt vasta tajuan, miten väsynyt olen ollut. Ja ennen kaikkea näen sen, millaista päivästä toiseen selviytymistä elämästäni oli tullut. Jos hemoglobiini tipahtaa vaikean anemian puolelle, se tarkoittaa sitä, että elimistö ei saa tarpeeksi happea, eikä mikään oikein toimi kunnolla. Ja näin se juuri meni: en enää toiminut kunnolla. Eikä oikeastaan jaksanut kiinnostaakaan. Vuorokauteni koostui työpäivästä, parista vähän väkisin vietetystä tunnista sen jälkeen lasten kanssa (vaikka olisin vain halunnut huilata ja olla rauhassa) ja pian lasten nukahdettua vetäydyin itsekin nukkumaan. Blogi jäi, ja mietin sen lopettamista, koska tuntui siltä, etten yksinkertaisesti jaksaisi enää kirjoittaa riviäkään. Ajatus siitä, että pyytäisimme meille vieraita, oli aivan liian raskas, mutta eilen huikkasin miehelleni, että ”hei, meidän pitäisi pyytää X ja X meille taas syömään!”. Ja äsken kun mies ja lapset lähtivät esikoisen tanssitunnille ja mammalaan, mietin pitkästä aikaa täysin spontaanisti, että istahdanpa hetkeksi kirjoittamaan blogia. Muutenkin omaksi ilokseni kirjoittaminen alkaa taas maistua, ja ehkä mielessäni jo jonkin aikaa elänyt lastenkirjakin voisi joskus toteutua. 

Liikunnan aloittamistakin odotan taas malttamattomana. Tällä kertaa aion kuitenkin huolehtia siitä, että liikun lempeästi. Vaikka tykkään juoksemisesta, sen aika ei ole nyt, koska kroppani ei yksinkertaisesti pysty palautumaan liian rasittavasta liikunnasta. Mietin kauhulla viime kevättä: jatkuvan stressin ja unettomuuden päälle pakotin itseni juoksemaan viikko viikolta nopeammin ja pidemmälle pystyäkseni juoksemaan kesällä kymmenen kilometriä. Vaikka sainkin kunnon kohenemisesta hyvän mielen, (yli)vireystilaani juoksulenkit nostivat liikaa, varsinkin kun en ystävien kehotuksesta huolimatta huolehtinut palauttavasta liikunnasta. 

Nyt aion liikkua täysin ilman tavoitteita, taka-ajatuksia tai kireitä kilometrejä. Mielessäni siintävät rauhalliset kävelylenkit jokirannassa, luontoretket Katariinassa ja Ruissalossa, venyttelyt ja Youtuben joogavideot. (Haluaisin myös kovasti zumbatunneille, mutta mahtaakohan täällä keskustassa olla paikkaa, jossa voisi vain zumbailla ilman kovia kuukausimaksuja?) 

Palatakseni vielä otsikkoon: tapahtuuko teille muille vanhemmille sellaista, että kun saatte harvinaisen hetken omaa rauhaa, ette tiedä, mitä oikein tekisitte, vaan alatte poukkoilla ympäriinsä kuin villiintyneet kaniinit rehevällä kukkaniityllä? Minä ainakin yritän tehdä vähän kaikkea, koska onhan tämä nyt niin ihmeellistä. Olla yksin kotona. (Ja sitten minulle kuitenkin käy niin, että noin puolta tuntia ennen muun perheen odotettua kotiintuloaikaa alan -ihan oikeasti – kurkistella ovisilmästä jokaisen hissin kolahduksen jälkeen, että joko? Joko?! Joko!?! JOKO???)

Yritin vangita tähän kuvaan kevään valon ja ilon. No, kyllä tuon kukan juuri ja juuri erottaa narsissiksi.