”Syökää ihan rauhassa, täällä 2 aurinkoa!”

Noin kuului tekstiviesti, jonka sain viime lauantaiaamuna äidiltäni. Se oli yksi parhaimmista viesteistä, joita olen koskaan saanut.

Kolme vuotta siihen meni, mutta nyt taidamme vihdoin olla esikoisen kanssa sellaisessa tilanteessa, että jonkun toisen kuin oman vanhemman hoidettavana oleminen ei aiheuta kohtuutonta ahdistusta ja mielipahaa vaan kallistuu jopa hiukan hauskan seikkailun puolelle.

Oli aika, jolloin lohdutimme mieheni kanssa toisiamme, että no, ei se nyt enää ainakaan murrosiässä halua jatkuvasti meidän kanssamme olla. Sitten nauroimme räkäisesti päälle ja totesimme yhteen ääneen, että haluaa se varmaan kuitenkin.

Meidän rakas tulisielumme, varhainen vierastaja, vaativa vauva, eroahdistuja extraordinaire. Miten hän reagoi, kun kerroin hänelle viime perjantaina välipalapöydässä, että äiti ja iskä laittavat hänet kyllä illalla nukkumaan, mutta yöllä, jos unipupu on hukassa tai peittoa täytyy laittaa paremmin, mummi on täällä auttamassa ja aamulla, kun hän herää, mummi ja ukki laittavat hänelle ja H:lle aamupalaa. Että äitillä ja iskällä on vähän aikuisten menoa. Että äiti ja iskä tulevat sitten aamupalan jälkeen.

No, ensireaktio tytöllä oli parahtaa, että hänellä on varvas ”pipi” (nykyään aina mielipahan ilmaantuessa hän raportoi, että jokin paikka on kipeänä, vaikka ei oikeasti olekaan). Hän kiipesi syliini istumaan ja kuunteli tarkasti, kun kerroin tulevista kuvioista uudestaan. 

Sitten hän söi tyynesti välipalansa loppuun, eikä asiaan enää sen jälkeen palattu.

Paitsi illalla, kun peittelin hänet sänkyyn, ja hän totesi vain hiukan itkuisella äänellä, ettei haluaisi, että äiti ja iskä lähtevät ulos ravintolaan.

Mutta sen jälkeen hän rauhoittui hakemaan unta.

(Tässä välissä ihanaa viisivuotishääpäivän juhlimista, hyvää ruokaa di Trevissä, kuplivaa juomaa, istuskelua Börsin terassilla, hyvin nukuttu yö ja maukas hotelliaamupala.)

Olin juuri kantanut aamiaissalissa pöytään lautasellisen uunimunakasta, paistettuja tomaatteja, karjalanpiirakan, kasviksia, ison mukillisen kahvia ja kuorruttanut koko komeuden stressillä, huolehtimisella, murehtimisella ja spekuloinnilla, kun tuo äitini naputtelema tekstiviesti saapui ja poisti sekä minun että mieheni harteilta melkoisen painolastin. Pystyimme hengähtämään ja oikeasti nauttimaan aamupalastamme. Ikävöimään jo hiukan lapsiamme, mutta syömään silti rauhassa. Hakemaan lisää kahvia ja kulhollisen hedelmäsalaattia. Jättämään niiden aikaisempien, satunnaisten ilman lapsia ”nautittujen” ruoka-annostemme vakiomausteet eli syyllisyyden ja huonon omantunnon sivuun.

Ja kun saavuimme kotiin, meitä tosiaan odotti kaksi aurinkoa. 

Kuopuksen suhtautumista siihen, että joku muu kuin äiti tai isä nostaa hänet aamulla pois pinnasängystä, olin myös jännittänyt hiukan, mutta onneksi aivan turhaan: hän oli ottanut itselleen kovin tärkeät aamuhalit täysin tyytyväisenä ukin sylissä sohvalla. Lapset olivat ehtineet olla hereillä jo kolmatta tuntia siinä vaiheessa, kun tulimme kotiin, mutta missään vaiheessa kumpikaan ei ollut kaivannut tai ainakaan osoittanut kaipaavansa meitä.

Niin kuin niin monen muunkin asian suhteen esikoisen elämässä, taika ei ole se, että jättäkää se vaan hoitoon, kyllä se siitä karaistuu! vaan se taika on aika.