Lieneekö ikäkysymys, kun olen viime aikoina saanut kovasti iloa siitä ajatuksesta, että maailma se vain pyörii pyörimistään, aurinko nousee ja laskee, ja me kaikki puhumme aina siitä tismalleen samasta auringosta, kun mietimme toiveitamme sen suhteen. Puut lastenhuoneen ikkunan alla, jotka kukkivat, tiputtavat lehtensä, värjöttelevät läpi pimeän talven ja kukoistavat taas; se silmälasipäinen työmatkalainen Yliopistonkadulla, jonka näen aina arkiaamuisin kaksikymmentä vaille seitsemän; vihannes- ja kalakojut torilla, jotka pystytetään ja puretaan päivästä toiseen. Toistoa toistoa toistoa – asia, jota ennen pelkäsin, onkin muuttunut tavalliseksi elämäksi, enkä minä muuta kaipaakaan.

Itselläni eväsrasia laukussa, laukku pyöräkorissa, pyörä pyörävarastossa, pyörävarasto kerrostalon kyljessä, kyljessä kiehnäävät lapset, lapset tärkeintä mitä on, enkä ole ainakaan vielä tullut hulluksi mistään tästä, vaikka oli aika, jolloin hulluksi tulemisen uhka leijui ilmeisesti ympärilläni hyvin vahvana, sillä muistan sähisseeni siitä vaarasta miehelleni yhden jos toisenkin kerran.

Kotona samat lelut, vaatteet, kahvikupit, mainoslehdet, sohvatyynyt, kengät, maitomukit, kirjat ja tiskit; siivouksesta on ajat sitten tullut vain laastari, jolla yritetään paikkailla vähän isompaa haavaa, mutta ei se mitään, olen hyväksynyt sen, että teen sitten kymmenen vuoden päästä sen perusteellisemman siivouksen.

Miten tavallista kaikki on. 

Joskus nuorempana luin jonkin mietelmän, joka kertoi siitä, miten kaikki luulevat olevansa ainutlaatuisia, mutta oikeasti kukaan ei ole. Ja miten kaikki kuitenkin salaa luulevat olevansa, vaikka myöntävätkin toki auliisti, että muut oikeasti vain luulevat olevansa.

Tuo ajatus varmaan ärsytti minua tuolloin (ai minäkö en olisi jotenkin tosi erilainen kuin kaikki muut – minullahan esimerkiksi oli parikymppisenä tosi omaperäinen haave omasta kahvilasta), mutta nykyisin se tuntuu lohdulliselta.

Olla tilastomerkintä muiden joukossa.

Kun minua tarkastelee paperilla, kaikki vaikuttaa niin tavalliselta. Kaikki kasvukivut, muutot, sydänsurut, maailmantuskat, raskaudet, synnytykset, onnet, surut, ilot, paikattavat hampaat, ikävöinnit, harrastukset, mieltymykset.

Ostoskäyttäytyminen. Ruokailutottumukset. Terveydentilanne. Asenne. Identiteetti. Hormonitoiminta.

Aina löytyy jokin tilasto ja joku muu, jolla on tismalleen sama tilanne. Aina löytyy jokin selitys ja kohtalotoveri.

En enää jaksa enkä oikeastaan edes halua kapinoida sitä vastaan, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. 

Ystäväni Amazon ja Netflix tietävät suositella minulle, mitä lukea ja katsoa seuraavaksi.

Mieheni tietää laittaa minulle eväsrasiaan yhdeksän pinaattilättyä, kun huikkaan eteisestä, että ehditkö laittamaan minulle viisi pinaattilättyä. Hän tietää keittää minua varten kaksi kupillista kahvia, jos kerron juovani vain yhden.

Ja ne lastenhuoneen ikkunan alla olevat puut, joita minä katselen joka päivä, ne katsovat takaisin ja näkevät ihan tavallisen kolmekymppisen perheenäidin. (Paitsi oikeasti luulen, ettei niitä kiinnosta. Nehän ovat puita. Ne vakoilevat ennemmin toisiaan ja vertailevat runkojaan ja lehtiään ja siitepölymääriään ajatellen varmaan olevansa tosi ainutlaatuisia.)