Hei pitkästä aikaa! Joululoman mittaiseksi ajattelemani blogitauko venyikin aika pitkäksi, kun on ollut niin paljon kaikkea jännää ja uutta tässä. No ei kai: toimistotyöläisen niskajumi, kipeät ranteet ja nopeasti leimahtanut palapelihimo ne ovat pitäneet minut pois tietokoneelta iltaisin. (Palapelisaldoni viimeisen kymmenen päivän ajalta: 2 x 500 palan palapelejä, joista toinen oli hauska koko perheen palapeli, jota teimme idyllisesti yhdessä parina arki-iltana ja toinen olikin sitten aikuisten mallia ja sisälsi aivan s*tanan paljon useamman taivaspalan. Lisäksi olen koonnut 2 x 100 palan, 1 x 250 ja 1 x 300 palan palapelit esikoisen kanssa. Mutta tosiaan siis ihan työstä johtuvaa tämä niskajumi. Mitenkään ei liity palapeleihin.) 

Meillä oli aivan ihana joululoma. Olin etukäteen vähän murehtinut (koska täytyyhän lomaakin stressata ennakolta), että koska meillä ei ole mitään Suuria Suunnitelmia välipäiviksi, pyörisimme tylsistyneinä pölypalleroina pitkin lattioita voivotellen, ettei ole mitään tekemistä. Olin väärässä. Meillä oli tosi kiva ja rento viikko; sopivassa suhteessa sekä kyläilyä että lämpökerrastossa kotona luuhailua. Mikä tärkeintä, onnistuimme syömään ilahduttavan usein muualla kuin omassa keittiössä!

Ennen joulua ajattelin, että lomalla olisi kiva lukea pitkästä aikaa jotain chick litiä. Jotain romanttista ja (inhoan tätä sanaa) elämänmakuista. Päädyin lainaamaan maailmanlaajuiseksi ilmiöksi väitetyn, Jojo Moyesin kirjoittaman Me Before You -kirjan. Siinä pirteä ja värikäs Lou palkataan pitämään seuraa neliraajahalvaantuneelle Willille. KROOH. Kesken jäi. (Luin noin puoliväliin, kunnes oli pakko luovuttaa, ja huijarina tsekkasin vain kirjan lopun. Varoituksista huolimatta en tarvinnut yhden ainoaa nenäliinaa. Ehkä, jos olisin jaksanut lukea koko kirjan, olisin voinut liikuttuakin loppuratkaisusta.) Paremman puutteessa eli seuraavaa Nicci Frenchin ja/tai Robert Galbraithin kirjaa odottaessani klikkasin Kindleeni Lisa Jewellin romaanin The Girls. Krooh-tuomio tällekin ainakin ensimmäisten lukujen perusteella. Sen sijaan Emma Clinen samanniminen The Girls vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka aika alussa olen vielä senkin suhteen. Mitä te luette tällä hetkellä? 

Kirjojen kanssa on siis ollut vähän niin ja näin, mutta sohvalla olen jaksanut kiitettävästi istua! Annankin tässä ihan kainostelematta itselleni täydet kymmenen pistettä sohva-aktiivisuudesta. Koimme mieheni kanssa lähestulkoon kauhun hetkiä vielä jokin aika sitten, kun näytti siltä, ettei Netflixissä ollut oikein mitään tarpeeksi kiinnostavaa tarjolla. Olisihan se ihan kauheaa joutua tekemään iltaisin jotain muuta kuin katsomaan televisiota! (Paitsi jos tekee palapelejä. Palapeleille peukku.) Mutta nyt on taas hyvin kaikkea kivaa tarjolla: mahtava Sherlock on palannut, Modern Familyn seiskakausi on vihdoin katsottavissa myös Netflixissä (missasimme sen silloin, kun se tuli AVA:lta), olemme löytäneet New Girl -komediasta sellaisen täytesarjan, jota voi katsella silloin tällöin (New Girl on vähän niin kuin köyhän naisen Frendit), ja minä olen tykästynyt myös Life in Pieces -sarjaan, jossa heitellään omaan huumorintajuuni iskevää läppää perhe-elämästä ja ihmissuhteista. Kaikki nuo edellä mainitut löytyvät siis Netflixistä, mutta löysimme me Yle Areenastakin (siskoni miehen suosituksesta) jotain hauskaa ja katsoimme parina peräkkäisenä iltana Luottomiehen. 

En tiedä, onko muualla Suomessa keli ollut niin ailahtelevaista kuin täällä Turussa, mutta meillä on menty joulunpyhien nollakeleistä kirpeiden pakkasten kautta pulkkamäki-ilmoihin, kunnes on taas rämmitty Gore-Texit sohjossa. Perjantaina oli mainio lumiukkosää. Lasten on varmaan vähän vaikea oppia erottamaan vuodenaikoja ja suuria juhlia toisistaan, kun juhannuksena ja jouluna voi periaatteessa olla ihan samanlaiset sääolosuhteet.

Mitäs muuta. Molemmilla tytöillä on uhmavaihe (nelivuotiaalla tosin paljon lievempänä kuin kaksivuotiaalla, eikä siitä kyllä tiedä, onko se uhmaa vai harjoittelua drama schoolin pääsykokeisiin), eikä kuopusta saa millään nukahtamaan päiväunille. Tästä huolimatta sain päähäni ehdottaa torstaina töiden jälkeen, että mennäänkö Skanssiin. Ei mennä toiste. (Ei se Skanssi vaan se kotimatka, kun uhmakas, päiväunet skipannut kaksivuotias raivosi väsyään ja sitä, että äiti on kakka. Tyhmä kakka.) Onneksi olen keksinyt nerokkaan tavan harhauttaa kuopus pois uhmakilareistaan: ei tarvitse kuin sanoa, että tule nyt iltapalapöytään/pesuille/pukemaan/mitä tahansa ja äiti kertoo samalla, miten Ti-Ri Vauvaa kerran harmitti niin kovasti, ettei Ti-Ri Vauva olisi millään halunnut iltapalapöytään/pesuille/pukemaan/mitä tahansa. Toimii!