Pahimpia on yöt

Hiivin keittiöön katsomaan kelloa. Hellan pienen kellon viisarit ovat armottomat: vasta neljä aamuyöllä. Vielä ei saisi nousta.

Tämä ei tapahtunut viime yönä, ei viime viikolla eikä viime vuonna; se tapahtui ollessani ala-asteella. Seuraavan päivän vesipuistoretki vei yöuneni, enkä yli kolmekymppisenäkään ole vielä keksinyt, miten saisin ne takaisin. 

Juttelin viime perjantaina työterveyslääkärin kanssa unettomuudestani. Työterveyslääkärimme on vaihtunut, ja edessäni istui taas uusi, sympaattisen ja mukavan oloinen nainen, joka ensimmäiseksi kysyi: ”Milloin unettomuutesi alkoi?

”Lapsena”, heitin vähän vitsinä, mutta tavallaan se on ihan totta. 

Jo lapsuudessa uneeni vaikuttivat rutiinien rikkoutuminen retkien ja juhlapyhien muodossa. Olin niin innoissani ja jännittynyt, etten saanut kroppaani rauhoittumaan. Periaatteessa tämä sama kaava on edelleen unettomuuteni taustapiruna: joudun helposti ylikierroksille, enkä pysty rentoutumaan. Aikuisiällä mukana on myös asioita, joita ei onneksi lapsuuteen kuulunut: yleismaailmallinen ahdistus (on vaikea nukahtaa, kun verkkokalvoille on piirtynyt kuva hukkuneesta pakolaislapsesta), stressi ja huoli milloin mistäkin triviaalista tai painavammasta asiasta. 

Viime aikoina olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää nukkumiseeni vaikuttavia tekijöitä ja hyväksyä itseni tällaisena. Herkkäunisena. 

Tällä hetkellä tilanne on siinä mielessä huono, että en nukahda ollenkaan, edes viikonloppuisin, ilman jotain nukahtamista edesauttavaa valmistetta. Ja vaikka minulla onkin käytössäni lääkekaapin suoma apu, en siltikään nukahda – ainakaan kohtuullisessa ajassa – jos:

– juon kahvia klo 17 jälkeen

– käyn alkuillasta keskustelua, joka kiihdyttää ja herättää paljon ajatuksia

– juoksen tai harrastan muuta vauhdikasta liikuntaa klo 17 jälkeen

– menen ulos, esimerkiksi elokuviin, iltakahdeksan jälkeen

– luen tai näen jotain kiihdyttävää (esimerkiksi väkivaltaisen elokuvan)

– minulla on kuukautiset

– on täysikuu

– on kaamos

– seuraavana päivänä on joulu tai joku muu rakastamani juhlapäivä

– surffailen netissä ennen nukkumaanmenoani

– olen yökylässä

– olen lähdössä reissuun

– on sunnuntai-ilta

– kirjoitan blogia tai jotain muuta iltakahdeksan jälkeen.

Välillä on kausia, jolloin nukun ihan hyvin. Esimerkiksi tämän vuoden huhtikuusta kesäkuuhun oli tällainen parempi jakso. Toki näinäkin kausina vaaditaan korvatulpat (joita olen käyttänyt jo vuosikausia joka yö), pimennysverhot, säännöllinen unirytmi ja melatoniinia purkista. 

IMG_7308.jpg

Mutta silloin, kun unettomuusjakso on päällä, en saa nukuttua, vaikka kuinka huolehtisin unihygieniasta. Siksipä elämääni onkin ilmestynyt Doxal, mielialalääke, jota pienellä annostuksella käytetään unettomuuden hoitoon sen sisältämän väsyttävän antihistamiinin takia. Doxalia määrättiin minulle helmikuussa, ja siitä lähtien olen käyttänyt sitä ensin säännöllisesti huhtikuuhun saakka, sitten kesän ajan epäsäännöllisesti, kunnes nyt taas säännöllisesti. Välillä käytän pelkästään Doxalia, välillä pelkästään melatoniinia ja välillä molempia rinnakkain. 

Tiedän, että olisi tärkeää pysytellä loogisesti jossain kombinaatiossa, mutta jos tunnen alkuillasta, että saan todennäköisesti nukahdettua ilman Doxalia, en ota sitä, koska – no, inhoan sitä. Inhoan koko ajatusta kemiallisesta unesta, inhoan voimattomuuttani sen suhteen, etten omilla teoillani pysty saamaan itseäni nukahtamaan ja inhoan sitä tokkuraista oloa, joka Doxalista seuraa, jos päädyn ottamaan sen liian myöhään. Pahimpia ovat yöt, jolloin ensin toiveikkaana menen nukkumaan joko pelkän melatoniinin otettuani tai jopa ilman mitään, kunnes tuntikausien pyörimisen ja otanko-en-ota-otanko-en-ota-vatvomisen jälkeen joudun kuitenkin turvautumaan Doxaliin, joka liian myöhään otettuna auttaa nukahtamaan joka tapauksessa vasta aamuyön puolella ja kostautuu sitten tokkuraisena koko aamupäivän kestävänä väsymyksenä. Nykyään en enää otakaan Doxalia, jos ollaan menty tietyn kellonajan yli, koska tokkuraisuuden aiheuttama väsymys on pahempi kuin nukkumattomuuden aiheuttama. Olen mennyt töihin jopa ihan kokonaan unettoman yön jälkeen ja huomannut, ettei se ole niin kamalaa kuin voisi luulla. Siitäkin selviää, vaikka ei se tietenkään hyvää tee, ja jokainen uneton yö tuntuu kyllä sekä kehossa että mielessä, jotka eivät vieläkään ole täysin palautuneet esikoisen vauvavuoden aiheuttamasta univajeesta.

IMG_7301.jpg

Inhoan Doxalissa myös sitä, että tämänkaltainen lääke vaikuttaa painoon. Keväällä lihoin kolme kiloa kolmen kuukauden Doxal-jakson aikana, ja kun pystyin olemaan ilman Doxalia, laihduin kolme kiloa. Oman kokemukseni mukaan Doxal vaikuttaa painoon kahdella tavalla: se lisää ruokahalua (otan vielä toisenkin lautasellisen pastaa, vaikka en ehkä muuten ottaisi) ja toisaalta myös nostaa painoa hiljalleen ihan muuten vain. Toki muutama ylimääräinen kilo on pienempi paha nukkumattomuuden rinnalla, mutta miksi, miksi minun täytyy ylipäätään joutua valitsemaan? Miksi en voi haukotella, todeta olevani väsynyt, painaa pääni tyynyyn ja NUKAHTAA? Miksi juuri minun iltoihini täytyy kuulua pilleripurkkien piirileikki ja kaiken yhtään elimistöä kiihdyttävän toiminnan vältteleminen?

Okei. Nyt ei kuulosta siltä, että olisin alkanut pikkuhiljaa hyväksyä unettomuuteni niin kuin äsken väitin. Kyllä minä olen, tai oikeastaan hyväksyn sen, etten voi tälle mitään. Minä olen tällainen. Luin keväällä Leeni Peltosen Valvomo-kirjan – jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille unettomuudesta kärsiville – ja kirjan lopussa listattiin unettomuuteen altistavia luonteenpiirteitä:

huolehtivaisuus

tunnollisuus

säntillisyys

vastuuntuntoisuus

vaativuus

tarkkuus

ahdistusherkkyys

neuroottisuuteen taipuvaisuus

herkkyys, taipumus kokea kaikki voimakkaasti

luovuus

Jep. Tuntui siltä kuin Leeni olisi kuvaillut henkilökohtaisesti juuri minua. Ja ehkä myös sinua? Kolmasosalla suomalaisista nimittäin on jonkinasteisia unihäiriöitä, ja kroonisesti unettomia on lähes kymmenen prosenttia. Suurin unettomien ryhmä on työikäiset naiset.

Unettomuudessa on myös hankalaa se, ettei se kosketa vain sitä ihmistä, joka ei nukahda vaan myös hänen kumppaniaan. Mieheni on melkein yhtä syvällä tässä suossa kuin minäkin, sillä vaikka hän itse nukahtaakin helposti, rajoittaa minun unettomuuteni myös hänen tekemisiään, ja usein hän joutuu myös täysin syyttömänä oman turhautumiseni kohteeksi, kun minulla keittää yli, enkä vain kestä sitä, että joku muu saa unenpäästä kiinni niin helposti. Esimerkiksi tällainen tilanne on tapahtunut lukemattomia kertoja:

Kello on puoli kymmenen, on normaali nukkumaanmenoaikani, ja minua väsyttää. Olen ottanut vain melatoniinia, koska minulla on optimistinen olo nukahtamiseni suhteen. Vetäydyn makuuhuoneeseen, toivotamme mieheni kanssa toisillemme hyvää yötä. Hän jää vielä valvomaan. Luen hetken mukavaa kirjaa, sitten painan pääni tyynyyn.

Uni ei tule. Ja tiedän siitä, miltä pääni sisällä tuntuu, että ei se tulekaan, ei vielä pitkään aikaan. Kiroan sitä, etten ottanut Doxalia – nyt on jo liian myöhäistä. No kyllä minä pian nukahdan, mietin ja suljen taas silmäni.

Paitsi että en nukahda. Tunnen korvissani asti, miten sydämeni sykkii, miten ärsyttävä tunne. Tu tum, tu tum, tu tum. 

Tiedän, etten saisi katsoa kelloa, mutta katson silti. No ei se ole vasta kuin yksitoista, hyvin on aikaa vielä!

Tu tum, tu tum, tu tum. Silmäni tuntuvat samaan aikaan rutikuivilta ja tosi virkeiltä.

En edes ajattele mitään erityisen ahdistavaa tai stressaavaa. Olen täysin tyytyväinen. Huomenna on tulossa mukava päivä. Tavallinen päivä. Minä en vain nukahda.

Kello on kaksitoista. Tiedän, että mieheni aikoo ihan pian tulla nukkumaan, ja yhtäkkiä en vain kestä sitä ajatusta, että vierelläni joku noin vain nukahtaa, SEKUNNEISSA! Raivoisana pyörremyrskynä kasaan hänen tyynynsä ja peittonsa myttyyn syliini, marssin olkkariin ja tiputan ne pahaa aavistamattoman mieheni eteen.

”Sä nukut kyllä sohvalla tämän yön! Mä en ole nukkunut yhtään enkä saa nukuttua varmaan koko yönä ja mä en kestä, jos sä tuut siihen kuorsaamaan ja nukahdat saman tien! Tää on niin epäreilua!”

Tällainen välikohtaus jättää sekä pahan mielen meille molemmille – tosin mieheni tietää, etten ole vihainen hänelle vaan pelkästään turhautunut siihen, etten taaskaan saa nukuttua – että kiihdyttää minua entisestään, enkä tietenkään saa nukuttua vielä pitkään aikaan.

Tu tum, tu tum, tu tum.

Minä tiedän toimivani vastoin ohjeita, kun jään sänkyyn pyörimään. Yksi eniten hoetuista säännöistähän unettomuuden hoidossa on se, että jos uni ei ole tullut 10 – 20 minuutissa, täytyisi nousta. Mutta kun se tuntuu ihan järjettömältä! Kun kerran sinne sänkyyn on jo asettunut, sieltä on vaikea nousta, vaikka kuinka tiedostaisi toimivansa väärin. Itse sorrun usein ajattelemaan, että jos kuitenkin nukahdan ihan kohta…ihan kohta…ihan kohta. Perustelen myös usein itselleni, että on parempi maata sängyssä ja levätä kuin nousta haahuilemaan. Joinakin kertoina, kun olen sääntöjen mukaisesti noussut ja lueskellut sohvalla jotain kirjaa, ei sekään ole edesauttanut nukahtamistani. 

(Tiedän myös, että yksi keino on vielä kokeilematta: kahvista luopuminen. Olen juonut kahvia 12-vuotiaasta lähtien päivittäin kahden raskauden ensikolmanneksia lukuun ottamatta, ja varmasti nauttimallani kofeiinimäärällä on yhteys unettomuustaipumukseeni. Mutta kahvista luopuminen on vähän sama kuin luopuisin tärkeästä osasta omaa identiteettiäni. Joten ainakaan vielä en ole valmis näin isoa askelta ottamaan.)

Vuosikausia jatkunut unettomuus on myös pikkuhiljaa nakertanut ennen niin hyvän vastustuskykyni olemattomiin. Syyskuun lopussa sairastin enterorokon, nyt olen ihan tavallisen flunssan kourissa. Taas. Usein olen meidän perheestämme ainoa, joka on kipeä, vaikka voisi luulla, että pienillä lapsilla olisi heikompi vastustuskyky kuin aikuisella. Muistan, miten parikymppisenä aivan ylpeilin sillä, etten ole koskaan kipeä, ihan kuin se olisi ollut jotenkin omaa ansiotani. No, ylpeys kävi vilustumisen edellä, koska nykyään mikään flunssakierre ei kyllä kulje ohitseni tarttumatta minuun. 

Nykyään puhun unettomuudestani avoimemmin, myös töissä. Työpaikan kahvipöydässä on aina läsnä sekä heitä, joilla ei tätä ongelmaa ole että heitä, jotka ymmärtävät hyvin, mistä puhun. Ina Westmanin Syliin-kirjassa todetaan, että ”on kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku”. Tämä on niin totta, ja pätee aikuisiin ihan muutenkin: on niitä, jotka eivät nuku ja niitä, jotka nukkuvat. Kuten Valvomossa todetaan: ”Nukkuminen on luonnollinen asia kaikille niille, joilta se sujuu hyvin. Ja sitä pohtivat vain ne, jotka eivät nuku.” 

Eikä oikeasti kukaan hyvin nukkuva pysty ymmärtämään sitä turhautumista ja epätoivoa, joka unettomuuteen pahimmillaan liittyy. Kun alat pelätä tulevia öitä tai kun huomaat, että unettomuus määrää, mitä uskallat tehdä iltaisin. Jos uhmaat unettomuutta ja lähdet elokuviin, teet sen yöunien kustannuksella. Jos lipsut ja nukut aamulla pitempään, maksat siitä seuraavana iltana. Jos juot kupin kahvia kylässä, vaikka kello on jo yli unettomuuden sinulle asettaman rajan, kadut sitä vielä samana iltana. Unettomalle ei muuten kannata sanoa, että ”entä jos vaan laitat silmät kiinni ja mietit mukavia asioita!”. Se ei auta! Totta kai on järkevämpää ajatella nukkumaan mennessä mukavia asioita, eikä esimerkiksi Syyrian tilannetta tai Amerikan uutta presidenttiä, mutta jos uni ei ole tullakseen, on ihan sama, minkälaiseen unelmahattaraan ajatuksesi käärit. (Jos et itse kärsi nukahtamisvaikeuksista, sinun kannattaa tarjota unettomalle vain sympatiaa, sillä kaikki hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat univelkaisen korviin kuulostaa todella ärsyttäviltä.) 

Itselleni toimivin konsti on ollut myöntää se, että unettomuus on osa elämääni. En enää yritä kierrellä sen ympärillä, sillä se on ihan turhaa. Se mitä pystyn tekemään on antaa itselleni tarpeeksi aikaa palautua niin työpäivän kuin sosiaalisten menojenkin jälkeen ja rauhoittaa iltani. Olen opetellut erilaisia hengitystekniikoita, joilla rauhoitan itseni yön pimeinä tunteina, kun turhautuminen alkaa päästä niskan päälle. (Kannattaa kokeilla 8 + 8 + 8 -tekniikkaa: hengitä sisään laskien kahdeksaan, pidätä hengitystä laskien kahdeksaan ja hengitä ulos laskien kahdeksaan. Tai sama sarja 4 + 4 + 4 -kaavalla.) Kuluneen viikon sisällä on ollut kaksi sellaista yötä, jolloin olen joutunut odottelemaan unta aika pitkään mutta onnistunut silti pysyttelemään tyynenä – olen vain ajatellut, että no kyllä minä varmaan jossain vaiheessa nukahdan edes hetkeksi (ja näin on käynytkin). Tällainen tyyneys tuntuu isolta saavutukselta, koska se on omissa uniasioissani aika uusi ilmiö. Olen myös opetellut pitämään töissä enemmän taukoja (minuutinkin tauko tekee hyvää ja pysäyttää hetkeksi stressikäyrän nousun) ja kävelemään hitaammin (ennen pyyhälsin kuin tuulispää työpisteeltäni kahvihuoneeseen ja takaisin, mutta nyt kävelen tarkoituksellisesti hitaasti). Olen jo jonkin aikaa kävellyt töihin ja takaisin sen sijaan, että pyöräilisin, koska vaikka pyöräillen olisin tietysti nopeammin perillä, on pyöräileminen minun tyylilläni tosi stressaavaa (osaan pyöräillä vain täysillä). Kävellessäni pystyn aamuisin virittäytymään edessä olevaan työpäivään ja kotimatkalla aloittaa työpäivästä palautumisen sen sijaan, että pyöräilisin tuhatta ja sataa kotiin ja vetäisin henkeä ensimmäisen kerran kotieteisessä. Ja koska minua on oikein lääkärin toimesta käsketty varmistamaan se, että minulla on omaa aikaa, käyn nykyään keskiviikkoisin tunnin lenkillä (kävellen ja välillä rennosti hölkäten). Olen myös ruvennut pyristelemään eroon itseeni pinttyneestä, kenties hyvin suomalaisesta ajatusmaailmasta, että arjen pitää olla raskasta puurtamista ja kaikenlainen elämästä nauttiminen pitää ajoittaa viikonloppuun. Olen esimerkiksi (tämä on jo aika noloa) säästellyt itseäni ilahduttavien valopallosarjojen käyttämistä, ettei sentään joka ilta nautita tunnelmavalaistuksesta. Saman elämästänauttimissäännöstelyilmiön huomasin suhtautumisessani kynttilöihin: sain itseni kiinni ajatuksesta, että ei kai niitä nyt voi keskellä viikkoa sytyttää, eihän nyt ole mikään erityinen hetki. No, nykyään meillä nautitaan valopalloista joka ilta ja sytyttelen tuikkuja palamaan, jos mieleni tekee. Annoin myös periksi perheeni vaatimuksille aloittaa jo joulun ajasta nauttiminen, joten meillä on jo kuunneltu joululauluja ja leivottu pipareita, vaikka oma ankara sisäinen juhlapyhä- ja hauskanpitokalenterini ei olisi siihen vielä ollutkaan valmis.

Nyt alkaa taas punainen lanka lipsua hyppysistäni, sitä se unettomuus teettää. Yritän tässä siis sanoa, että vaikka en olekaan onnistunut karkottamaan unettomuutta kokonaan (en varmaan koskaan onnistu), olen oivaltanut sen, että pystyn vaikuttamaan siihen, miten tähän kaikkeen suhtaudun. Unettomuuteen ja elämään. 

Mies toi tänään kukkia sairastupaan. Vaikka on ihan tavallinen torstai. 

IMG_7310.jpg

Onko siellä lukijoiden joukossa kohtalotovereita?

Kommentit (15)
  1. Ihan älyttömän hyvä teksti, ihan vasta oli itselläkin ajatuksissa kirjoittaa tästä aiheesta 🙂 Itse olen oikea yöpöllö, ollut lapsuudesta saakka. Sisäinen rytmini siis on ilta/yöpainotteinen, mutta kun maailma ei pyöri minun rytmini mukaan vaan minun on käännettävä rytmini maailman mukaan, niin unettomuutta ja väsymystähän siitä seuraa (eikä 3-vuorotyö varsinaisesti edesauta asiaa kun säännöllisesti rytmistä ei senkään vuoksi ole tietoakaan).

    En toistaiseksi ole turvautunut pillereihin (edes melatoniiniin, joskin olen sitä harkinnut) ja on enemmän sääntö kuin poikkeus, että haahuilen iltavuoron jälkeisessä aamuvuorossa tunnin parin yöunien (tai jopa täysin unettoman yön) jäljiltä. Vaan kaikkeen näköjään tottuu, vaikka se silmiä painava väsymys onkin joskus aivan sietämätöntä ja vastapainoksi sitten vapailla saattaa nukkua paukutella aivan järkyttäviä määriä kerralla = hei hei elämä.

    Niin turhautunut en tilanteeseen vielä toistaiseksi ole ollut, että olisin jaksanut suuresti ruveta järjestelemään iltarutiinejani. Sorrun siis niihin kaikkiin helmasynteihin, eli selaan puhelinta ennen nukkumaanmenoa, juon olutta/viiniä jos tekee mieli (pienikin määrä vissiin vaikuttaa unen laatuun ainakin) ja katson vielä hetken aikaa jotain ohjelmaa, vaikka silmät kivasti alkaisikin painua jo kiinni (kuinka tyhmä ihminen voi olla?) enkä ihan joka kerta iltaisin kieltäydy kahvista, vaikka tiedän sen vaikuttavan nukahtamiseen radikaalisti.

    Apuja ei minulla siis valitettavasti ole antaa unettomuuden hoitoon, mutta vertaistukimielessä nyt tämäkin viesti kuitenkin. 🙂 ja psssst! etenkin tuon kiukun helposti nukahtavaa kumppania kohtaan ymmärrän täysin – meilläkin mies nukahtaa kun pää osuu tyynyyn ja kun itse on tuntitolkulla tuijotellut vuoroin kattoa ja vuoroin kelloa, niin raivostuttaahan se. Se nukahtamisen helppous, ei tietenkään mies itsessään.

    1. Kiitos vertaistukiviestistä! 🙂

      Tuo on kyllä hankalaa, jos on sisäisesti yöpöllö ja vielä vuorotyössä! Yövuoroja sisältävä työ taitaa olla yksi pahimpia unettomuuden aiheuttajia. (Tämä ei sinänsä liity tähän nyt mitenkään, mutta mua on aina kiehtonut yötyö. Jos yötyö ei vaikuttaisi nukkumiseen (ja jos sitä ei olisi muutenkin hankalaa sovittaa lapsiperhearkeen), tykkäisin työskennellä öisin, se sopisi mun mielenlaatuun. :))

      Niin joo, alkoholi, olin tainnut unohtaa sen listastani kokonaan! Mutta ihan sama juttu mullakin, että pienikin määrä alkoholia heikentää unta/vaikeuttaa sen tulemista, joten nykyään käytän alkoholia hyvin harvoin. 

       

  2. Mia Kuusisto
    14.11.2016, 13:36

    Tunnen tuskan!
    Mulle tuollaisen kierteen aiheutti lapsena erittäin paha hirvikolari, ja siittä seurannut trauma. Olen koko ikäni käynyt takuulla kaikki ns vaihtoehdohoidot läpi ympäri maan, ja osasta ollut erittäin isoja apuja. Koska, nyt nykyään nukun jo melkoisen upeasti ♡

    Toivon, että sullakin asia selkeentyy!
    Mukavaa viikkoa ☆☆☆

    1. Hyvä, että nukut nykyään hyvin! 🙂 mistä vaihtoehtohoidosta erityisesti olet saanut apua nukkumisen suhteen?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *