Säkillinen sementtiä

Miksi sunnuntait ovat niin ärsyttäviä päiviä? Voisi luulla, että tehokkaan työviikon jälkeen juuri lauantai olisi se päivä, jolloin valuisi ylikypsänä spagettina huoneesta toiseen, mutta ei se koskaan mene niin. Lauantaisin voin olla jopa ärsyttävän reipas (eilen kävin läpi kaikki jo kuopuksellekin pieneksi jääneet vaatteet, jotka nyt odottavat sitä, että Turun Kontissa pystyttäisiin taas ottamaan vastaan vaatelahjoituksia, ja lisäksi kaivoimme esille lämpimämmät vaatteet ja asusteet), mutta sunnuntaisin olen kuin säkillinen sementtiä. Raskas ja yhtä stimuloivaa seuraa.

Jalkanikin painavat sunnuntaisin enemmän kuin muina päivinä. No okei, tällä kertaa se voi johtua siitäkin, että söin eilen lättyjä enemmän kuin yhteen ihmiseen kannattaisi kerralla tunkea. Ja sitten vielä pari.

Sunnuntaisin auringolla on ärsyttävä tapa häikäistä ja sohia silmään. Ja sitten kun lähtee käymään kaupungilla, se vetäytyy pilvien taakse, ja yhtäkkiä alkaa sade. Kuopuksella on muuten jostain syystä suunnaton tarve saada pää pilkistämään esiin rattaiden sadesuojuksen alta.

Jos lapsilla on yksi erityinen viikoittainen känkkäränkkäpäivä niin sekin osuu aina sunnuntaille. Tai kuten esikoinen asian ilmaisee, he ovat H:n kanssa hepuleita. Tänään nuo kaksi hepulia ovat repineet toisiltaan duploja naamat irvessä ja sitten yhtäkkiä kävelleetkin sopuisasti käsi kädessä ympäri keittiötä (välillä kuopus kävelee ilman tukeakin pieniä matkoja, mutta pääsääntöisesti hän haluaa pitää jonkun kädestä kiinni). Välillä toinen on roikkunut lahkeessani ja toinen hihassani. Pienempi on töninyt isompaa pois sylistäni, isompi on härnännyt leluilla pienempää. Kirjoja ja ääneen lukemista aina vain kammoksuva kuopus (tästä pitäisi joskus muistaa kirjoittaa) heittäytyy palosireeniksi joka kerta, kun yritän lukea esikoiselle jotain satua. 

Ruoka ei ole maistunut kummallekaan (heti jos yrittää poistua jauhelihakeiton, broileripastan ja makaronilaatikon pyhästä kolminaisuudesta heittämällä kehiin jotain niinkin erikoista kuin rakettispagettivuokaa saa katua syvästi), sen sijaan leipää uppoaisi vaikka kuinka. 

Sunnuntai schmunnuntai. Turhuntai. Olisipa jo maanantai. Tai oikeastaan perjantai.

Ärsyttää myös se, ettei minulla ole kesken mitään kiinnostavaa kirjaa. Miksi aina vain menen siihen lankaan, että klikkaan Amazonista Kindleen jonkun kliseisen aivottomuuden? Tällä hetkellä luen jotain Sandra Brownin kirjaa, jonka nimeä en edes muista. Kirjasta kertoo paljon se, että kun päähenkilömies kohtaa ensimmäisen kerran päähenkilönaisen kouluvuosien jälkeen, mies arvioi mielessään naisen ulkonäköä muun muassa miettimällä, että tällä ei enää ole kaksihaaraisia. (Ja tämän asian hän bongaa lentokentällä, useiden metrien päässä naisesta.)

Haluaisin lukea jotain oikeasti hyvää ja lukemisen arvoista. Olen ruvennut olemaan varovaisen kiinnostunut historiallisista romaaneista, jopa sellaisista, jotka kuvaavat Suomea. Suomea tai Amerikkaa. 1900-luvulla. Onko teillä hyviä ehdotuksia? Tai jotain muita hyviä kirjavinkkejä, jos historiallisia romaaneja ei tule mieleen. Hei nyt muistankin, että täytyy käydä laittamassa Sofi Oksasen uutuus varaukseen. Siedettävää schmunnuntaita kaikille!

Kommentit (6)
  1. Hieman eksoottisempina Amerikan historiaa käsittelevinä romaaneina voin suositella Isabelle Allenden tuotantoa. Historiaa, realismia ja ripaus magiaa (ns. maaginen realismi). Lumoavaa ja riipivää samaan aikaan. 🙂

    1. Kiitos vinkistä, ripaus magiaa kuulostaa hyvältä! 🙂

  2. Historiallisia romaaneja ei ole hirveästi nyt suositella (paitsi että mieleen tulee Joel Lehtosen Putkinotko, joka ei kai ole historiallinen vaan pelkästään vanha klassikko), mutta muuten voisin suositella lukemaan esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichieta (esim. Americanah), J.M. Coetzeeta (Jeesuksen lapsuus, joka ei kerro Jeesuksesta) tai vaikka Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Nämä nousevat omassa mielessäni esiin oikeasti lukemisen arvoisina tästä noin viimeisen vuoden ajalta.

    1. Kiitti vinkeistä! 🙂 Mä tykkäsin tosi paljon Puolikas keltaista aurinkoa -kirjasta, joten tuo Americanah menee ehdottomasti lukulistalle. Tuon Jussi Valtosen kirjan olen monesti yrittänyt muistaa laittaa varaukseen, käynkin tekemässä sen nyt heti. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *