Töissä hyvä, kotona hyvä

Viime viikon tiistai oli minulle vaikea päivä. En osannut keskittyä mihinkään, minä vain olin, odotin ja jännitin. Ja vollotin. Käperryin peiton alle yksikseni ulisemaan (ja ulisemisella tarkoitan sellaista henkisesti kovaäänistä mutta oikeasti hiljaista itkua, joka ei hätäännytä lapsia). 

Itkin sitä, että tämä oli nyt tässä. Että en koskaan enää näe lapsiani (paitsi joka päivä, monen tunnin ajan). Itkin ikävääni, vaikka ensimmäinen työpäivä ei ollut vielä alkanutkaan. Ne kaikki pitkäveteiset leikkituokiot lastenhuoneen lattialla tuntuivat yhtäkkiä kullanarvoisilta tilanteilta, joista täytyisi pitää kiinni kynsin ja hampain. 

Nostalgia elää minussa vahvana. En ole aina ollut tällainen, mutta äitiyden myötä minusta on kasvanut kovan luokan haikailija. Ehkä tämä johtuu siitä, että pienten lasten kanssa eletään alati ja nopeasti muuttuvissa vaiheissa ja tilanteissa; syliisi lasketaan pieni vastasyntynyt ja kun räpäytät silmiäsi, vastasyntyneelle ollaankin jo tarjoamassa yksivuotiskakkua ja siinä vaiheessa, kun haet kameran ottaaksesi kuvan tästä hetkestä, kakussa onkin kolme kynttilää. Kun ne on puhallettu, on jo aika ostaa ensimmäinen koulureppu ja eräänä päivänä löydätkin sen repun eteisen komerosta, jonne lapsesi sen jätti muuttaessaan pois kotoa. Pian soitat hänelle ja kysyt, kävisikö se reppu lapsenlapselle.

Minä olen juuri se ihminen, joka kyynelehtii pieneksi jääneiden vauvanuttujen äärellä ja haluaisi säilöä lastensa jokaisen katseen, sanan ja hymyn muistiin, koska ne ovat arvokkaimmat asiat, jotka olen koskaan saanut. Minun on siis luonnollisesti vaikea päästää irti kotiäitiydestäkin, vaikka se on ollut koko elämäni raskainta aikaa.

Näitä ajatuksia mietin tiistaina, sykkyrässä peiton alla. Muistelin myös edellistä saman mittaluokan nostalgiakohtausta viime heinäkuulta, kun odottelin, voimistuuko selkäsärky synnytyssupistuksiksi. Kiersin ympyrää olohuoneen matolla ja mietin sydän pakahtuen, että jos kyseessä on väärä hälytys, aion koko seuraavan päivän vain rutistaa ja suukotella esikoista, aamusta iltaan. Kun tajusin, että synnytysreissuhan tästä kuitenkin tulee, kävin katsomassa sängyssään uinuvaa pientä ja kyyneleet silmissä mietin, että tämä oli viimeinen päivä, kun meitä oli vain kolme. 

Ja se oli maailmoja järisyttävä onni se. Koska meitä ei kuulu olla vain kolme, meitä kuuluu olla neljä. Tämän ajatuksen myötä työnsin peiton pois, sanoin itselleni lujasti snap out of it ja annoin itselleni luvan olla innoissani. Töissä on nimittäin hyvä olla. Vaikka olenkin iltaisin aivan puhki (tänään oli ensimmäinen aamu, jolloin puoli kuudeksi asetettua herätystä oikeasti tarvittiin, aikaisemmin vauva on herättänyt jo viideltä), olen henkisesti virkistynyt. Tämä vahvistaa niitä epäilyjä, jotka ovat kyteneet pinnan alla jo pitkään – kotiäitiys ei sovi minulle. Tämä johtopäätös kuulostaa ehkä hassulta ottaen huomioon raastavan vollotukseni peiton alla, mutta minä en ole onnellisimmillani kotona pienten lasten kanssa. Minä kyllä rakastan omia lapsiani niin paljon, etten välillä pysty hengittämään kaikesta siitä rakkauden voimasta, mutta kotona olemista en rakasta. Se passivoi ja saa seinät kaatumaan päälle, koska minä en ole sellainen äiti, joka kovinkaan helposti lähtee ainoana aikuisena lasten kanssa lähipuistoa kauemmas. 

Nyt minulla onkin sellainen olo, että saan syödä ja säästää kakkua yhtä aikaa. Vaikka joudunkin pyyhkimään ikävän kyyneleitä jo aamuisin töihin lähtiessäni ja vaikka ikävä, sellainen pakottava, fyysinen ikävä, paisuu kahdeksassa tunnissa melkein sietämättömäksi, pystyn työpäivän aikana kuitenkin helposti keskittymään työntekoon (ja nauttimaan siitä). Aikakin kuluu töissä nopeammin kuin kotona. Ja päivän paras hetki on tietenkin se, kun saa avata kotioven ja viettää loppupäivän oman perheensä kanssa. Kaikki yhdessä. 

Kommentit (10)
  1. Kuulostaa ihanalta! Voin täysin kuvitella ton tunteen, koska ittelläni on samanlainen tunne, tosin tiesin jo ennen lapsen tuloa (1v4kk) ettei minusta olisi kotiäidiksi, tutkimus-ja opetustyötä rakastava akateemikko kun olen. Kävi kuitenkin niin, ettei rahatilanteen takia lasta ole voinut laittaa päivähoitoon ja olen pusertanut tutkimustani aamuöisin, päiväunien aikana ja iltaisin ja koko ajan ajatellut, että kun saan tämän valmiiksi niin pääsen palkallisiin töihin ja saan sen myötä vähän omaa aikaa koska olemme tyttäreni kanssa olleet kuin siamilaiset kaksoset hänen syntymästään lähtien. Nyt kun olen loppusuoralla ja väitöstilaisuus häämöttää muutaman kuukauden päässä niin yhtäkkiä jokainen päivä kotona tuntuukin maagiselta eikä tylsältä tai suorastaan ärsyttävältä. Toivoisin voivani pysäyttää kellot ja vain katsella tytärtäni ikuisesti. Silti tiedän, että töihin menosta tulee loistava juttu, koska vaikka siinä toisessa haluaisi olla kiinni koko ajan (silloin kun luulen etten halua ni pian huomaankin ikävöiväni) niin silloin kun on muutama tunti ollut erossa niin tuntee olonsa paljon virkistyneemmäksi ja jotenkin osaa nähdä lapsensa uusin silmin ja kiinnostua taas niitä palikkatornien kaatamisleikeistä. Onnea uuteen työhön!

    1. Huh, miten sä olet paiskinut töitä! Hatunnoston arvoinen suoritus kyllä, tsemppiä loppurutistukseen ja väitöstilaisuuteen! 🙂

      Joo, eipä ole tehnyt mieli surffata kännykällä tai istahtaa koneen ääreen kotiin tultuani vaan nyt mä ihan oikeasti haluan leikkiä ja seurustella lasten kanssa heti töistä tultuani aina niiden nukkumaanmenoon asti. Aiemmin mä yritin aina livahtaa koneelle tai vähintään vilkuilin Instagramia tms. vähän väliä.

      Kiitos onnitteluista! 🙂

       

  2. Pitää tulla lukemaan tää teksti viikon päästä… Tiedän viihtyväni töissä paremmin kuin kotona, ja muuttuvani sen myötä toivottavasti edes vähän vähemmän kauheaksi äitinaiseksi, mutta on tuo yhdeksän kuukauden ikäinen vaan niin turkasen pieni. Aivan eri asia oli lähteä töihin esikoisen ollessa vuosi ja neljä kuukautta. Lisäksi meillä on tuo esikoinen alkanu nostaa muutosvastarintaa jo etukäteen, minitakiaisen reaktiota innolla odotellessa.

    1. Niin totta, 9 kk -vauva on vielä tosi pieni…voi huokaus. Tänään on ollut vähän vaikea päivä, mutta kyllä se tästä. Tsemppiä teille uusiin kuvioihin! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *