Tunteellista puhetta

IMG_3639.jpg

 

 

Mietin eilisiltana ennen nukahtamistani, että miten ihminen voi onnellisenakin käydä läpi niin monta erilaista tunnetilaa? Vai onko onnellisuus nimenomaan sitä, että mielialan lukuisista eri sävyistä huolimatta voi illalla pään tyynyyn painaessaan miettiä, että kaikki on hyvin?

Muistan, miten joku entinen työkaveri jossain entisessä työpaikassa kauan sitten ihan sivumennen totesi, että ihmisen onnellisuus koostuu kolmesta asiasta: perheonni, työonni ja vapaa-ajan onni. On ollut aikoja, jolloin noiden kaiken kolmen saavuttaminen samanaikaisesti on tuntunut utopistiselta. Mutta nyt olen jo pitkään elänyt sellaista vaihetta elämässäni, jossa kaikki perusasiat ovat kohdillaan. Välillä monikin asia voi ottaa päähän ja välillä arki väsyttää enemmän, mutta suurimman osan ajasta olen perustyytyväinen (jotenkin laimea mutta silti kuvaava sana).  

Olen aina ollut tosi perhekeskeinen, joten perheonni onkin minulle tärkeämpi asia kuin työonni. Tällä hetkellä voinkin sanoa, että perheonneni on ylitsepursuavan ihanaa ja asia, josta olen joka päivä kiitollinen. Työonni on pikemminkin toimiva yhdistelmä mukavia työkavereita ja tarpeeksi kiinnostavia työtehtäviä, joista maksetaan sen verran, että pystymme maksamaan laskut ajoissa. Nuorempana olisin miettinyt, että eihän sellainen voi koskaan riittää. Mutta nuorempana olin muutenkin itselleni aivan liian ankara, ja vasta yli kolmekymppisenä olen antanut itselleni luvan hyväksyä sen, ettei kaiken tarvitse olla niin ihmeellistä. Vapaa-ajan onneksi riittää minulle se, että näen minulle tärkeitä ihmisiä riittävän usein ja että pääsen lenkille tai kirjakauppaan, jos siltä tuntuu. Onnekseni olen ihminen, jonka ei tarvitse riippuliitää hiljaisuuden retriitille ja sieltä jääkarhuja katsomaan napajäätikön poikki tunteakseni, että olipa kiva tiistai.

Mutta tämä ei oikeastaan liity siihen, mistä minun piti kirjoittaa. (Ehkä johdonmukaisuuden onni on tila, joka ei ole minulle vielä ihan auennut…)

Ne tunteet, ne alati vaihtelevat tunteet, olivat siis tämän postauksen aihe. Ne tunteet, jotka liittyvät vanhemmuuteen.

IMG_3656.jpg

Ennen kuin tulin itse äidiksi, suhtauduin lapsiin aika välinpitämättömästi enkä sen kummemmin mietiskellyt etukäteen, millainen äiti minusta voisi tulla. Pyörähtipä mielessäni joskus ajatus vapaaehtoisesta lapsettomuudestakin. Nyt se tuntuu ihan absurdilta ajatukselta. Nyt minusta tuntuu, että minut on luotu äidiksi, että äitiys on jotain niin ihmeellistä ja mullistavaa ja että omat lapset jotain niin ainutlaatuista ja täydellistä, että tässähän se elämän tarkoitus on. Mutta ylitsevuotavan rakkauden lisäksi lapset tietenkin tuovat paljon huolta – elämä on niin haurasta, arvaamatonta ja säälimätöntä, että tunnen usein menettämisen pelkoa. En tarkoita, että ihan joka sekunti elättelisin katastrofiajatuksia, mutta kaiken onnen ja rakkauden taustalla piilee kuitenkin piinaava tietoisuus siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, kenelle tahansa, milloin tahansa. Ja mitä tapahtuu sitten, kun lapset menevät kouluun? Pärjäävätkö he, löytävätkö oman paikkansa, ei kai heitä vain kiusata, eiväthän he ala kiusata ketään? Minkälaisten yhteiskunnallisten mörköjen miinoittamalle koulutielle he joutuvat astumaan maailmassa, jossa tapahtuu jatkuvasti epäoikeudenmukaisia asioita? Näitäkin asioita olen ehtinyt pyörittelemään jo monet kerrat mielessäni, vaikka esikoisenkin eskariaika on vielä vuosien päässä. 

Tämän rajun rakkauden ja huolen lisäksi tunnen päivittäin myös voimakkuudeltaan vaihtelevaa ärtymystä ja/tai turhautumista. Tyypillinen tilanne on sellainen, jossa olen spontaanisti päättänyt hoitaa jonkin pienen tehtävän pois alta. Olen ensin tarkastellut ympäristöäni ja havainnut yhden lapsen kasaamassa kuutioita ja toisen lapsen selailemassa kirjoja. Olen tehnyt (väärän) johtopäätöksen, että nyt minulla on viiden minuutin aikaikkuna kauppalistan laatimiseen. Mutta heti kun otan listan ja kynän esille, esikoinen sysää kirjat sivuun ja haluaa piirtää kanssani ja kuopus paiskaa kuutiot pitkin poikin lattioita ja haluaa syliin. En voi kieltää, ettenkö näissä tilanteissa miettisi turhautuneena, että eikö täällä talossa saa yhtä ainoaa asiaa hoitaa loppuun asti?

 

IMG_3690.jpg

Minä myös ikävöin lapsiani joka päivä, myös niinä hetkinä, jolloin olen kotona. Lähden töihin niin aikaisin aamulla, että muut jäävät vielä nukkumaan, enkä malttaisi odottaa sitä hetkeä, kun astun työpäivän jälkeen eteiseen ja saan lapset syliini. Töissä ikävä häilyy koko ajan jossain taustalla; vaimean mutta kroonisen päänsäryn lailla tykyttävä kaipuu olla oman perheen parissa. Onneksi vain harvoin ikäväni vyöryy kipeältä tuntuvana ahdistuksena ylitseni ja saa haukkomaan henkeä ja miettimään melkein paniikin vallassa, että miten minä voin olla täällä, kun lapseni ovat jossain muualla? Nämä hetket ovat niitä, jolloin alan saman tien haaveilla lottovoitosta tai jostain muusta nopeasta ratkaisusta, jonka avulla voisimme olla kaikki yhdessä, koko ajan. 

Lapsia kohtaan tuntemani ikävä ei ole pelkästään fyysistä kaipuuta saada lapset syliini vaan siinä on yleensä aina mukana nostalginen vivahde: kaikkein pakahduttavimmat ikävöinnit voivat nimittäin hyvin tapahtua lasten ollessa siinä ihan vieressä. Laukaisevana tekijänä on usein jonkin vaiheen päättyminen; viimeisimpänä esimerkkinä se, että pistimme hoitopöydän myyntiin. Sen hoitopöydän, jonka päälle niin huolellisesti järjestettiin rivistö ykköskoon vaippoja alkukesästä 2012; sen hoitopöydän, jonka ylle on kumarrettu ihastelemaan, suukottamaan, kutittamaan ja hoitamaan kahta täydellistä tyttövauvaa. Näinä hetkinä, kun lapsuuden kulumista seuraava seinäkello tuntuu tasaisen raksuttamisen sijaan harppaavan monta kierrosta eteenpäin, sydämeni ei tiedä, miten sen kuuluisi sykkiä, aivoni eivät osaa päättää, mitä tässä pitäisi ajatella, ja haluaisin vain sulkea koko muun maailman pois meitä häiritsemästä ja jäädyttää ajan juuri tähän hetkeen, ettei mikään enää muuttuisi eikä kukaan enää kasvaisi yhtä ainoaa paitakokoa luotani kauemmas. 

Ja silti tunnen tämän kaiken tunnevyöryn keskellä myös helpotusta. Nukumme yömme kohtuullisen hyvin, lapsemme leikkivät jo usein keskenään, kuopuskin syö omatoimisesti – mehän saatamme aivan kohta löytää itsemme tilanteesta, jolloin pystymme lukemaan sanomalehteä viikonloppuaamuna ja juomaan aamukahvia rauhassa lasten puuhaillessa omiaan.

Loogista tai ei, tämä jo vähän helpompi arki on omiaan laukaisemaan minussa myös pienen identiteettikriisin. Luonnollisesti olen mieltänyt itseni aina pienten lasten äidiksi, eihän minulla muusta ole vielä kokemusta. Minä olen äiti, joka hoitaa vauvoja ja taaperoita. Minun elämääni kuuluvat tiheät neuvolakäynnit, lastenvaunut, kantoreput, vaipparalli, sosepurkit, imettäminen, hukassa oleva tutti ja päiväunirytmi. Paitsi että ei enää kuulu. Kuopuksella on ylihuomenna puolitoistavuotisneuvola, jonka jälkeen neuvolassa käydäänkin enää vain syntymäpäivän tienoilla kerran vuodessa. Imettänyt en ole kohta kuuteen kuukauteen, sosepurkkeja ei ole ostettu aikoihin, tutti on kyllä usein hukassa mutta kohta se saakin kadota lopullisesti. Päiväunirytmi tarkoittaa meidän perheessämme enää sitä, että yksi lapsi nukkuu yhdet päiväunet päivässä. Eihän tässä siis todellakaan enää mitään vauvoja hoideta, ja taaperokin on vähän hassu nimitys kuopukselle, joka ennemminkin viipottaa juosten kuin taapertaen menemään. 

 

IMG_3691.jpg

Olen siis 3,5-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan lapsen äiti. Ja käyn töissä. Tästä päästäänkin seuraavaan tunnetilaan, nimittäin syyllisyyteen…tai ei, se on väärä sana. Minä en todellakaan tunne syyllisyyttä siitä, että käyn töissä. Elannon ansaitseminen on yksi niistä elämän realiteeteista, jotka täytyy hoitaa tavalla tai toisella, halusi tai ei. Syyllisyydentunne on siis väärä ilmaisu, mutta jotain kielteistä minä kuitenkin liitän siihen, että vietän noin 8,5 tuntia arkipäivisin pois lasteni luota. Onko se sitten vain sitä ikävöimistä ja tarvetta olla omien lastensa lähellä, en tiedä. Tämän epämääräisen tunteen lisäksi tunnen myös helpotusta siitä, että saan käydä töissä. Olen mielestäni tosi hyvä äiti, mutta en hyvä kotiäiti. Silti vietin kotona kolme pitkää vuotta ja vaikka en yhtenäkään päivänä ajatellut, että onpas tämä turhaa niin ajattelin kyllä useamman kerran, että onpas tämä tylsää. Olen nyt vihdoin ymmärtänyt sen, että minä tarvitsen elämääni aika tarkan rytmityksen, muuten homma hajoaa haahuiluksi, josta on taas vaikea ponnistaa takaisin toimivaan arkeen. Samalla tavalla kuin olen oppinut, että minun täytyy noudattaa säännöllistä unirytmiä viikonloppuisinkin, jos en halua palata unettoman yökukkujan rooliini. Miehen vuorotyö yhdistettynä koko päivä pyjamassa -taipumukseeni ja vastahakoisuuteeni lähteä yksin lasten kanssa kodin ulkopuolelle ei tehnyt kolmesta kotona viettämästäni vuodesta mitään onnenhippusilla koristeltua vaahtokarkkikakkua vaan omin pikku kätösin rakennetun vankilan.

En siis varsinaisesti nauttinut omista kotiäitiysvuosistani, mutta siitä nautin, että mieheni on nyt kotona. Tärkeää on tietenkin se, että mies itsekin viihtyy hoitovapaalla. Toki hänelläkin on usein raskaita päiviä, mutta hänellä on taskussaan parikin valttikorttia: hän tykkää käydä lasten kanssa asioilla ja hänen ei koskaan tarvitse odottaa puolisoaan kotiin puolta neljää pidempään. Olemme siis molemmat tyytyväisiä tämänhetkiseen järjestelyymme, vaikka miehen pinna joutuukin välillä koetukselle kahden ehtiväisen lapsen kanssa ja vaikka itselläni ikävä kaihertaakin.

IMG_3696.jpg

Jos lisätään tähän vielä ne tunteet, joita päivittäin koen muista kuin vanhemmuuteen liittyvistä asioista, en välillä tajua, miten ehdin kuitenkin hoitamaan kaiken mikä hoitaa täytyy. 

Onko teillä samanlaista tunnemylläkkää tai jonkinlaisia identiteettikriisejä meneillään?

Kommentit (5)
  1. Niin kauniisti kirjoitettu! Ja hei, miten voi olla totta, että juuri tänään töissä ajattelin täysin samoja ajatuksia omassa päässäni! 😀 Siis ihan täysin samoja! 😀

    Ja ajattelin kirjoittaa niistä ajatuksista postauksen, mutta en tiedä viitsinkö enää kun sä kiteytit ( taas!! ) kaiken niin hyvin tässä postauksessa! Ehkä kirjoitan vaan jotain tyyliin: ” Poden identiteettikriisiä, lukekaa tämä ( klik! ) postaus! ” 😀

  2. Hieno kirjoitus! Vanhemmuus on tosiaan tunnepitoista hommaa. Musta tuntuu, että tunteiden kirjo on vaan lisääntynyt sitä mukaa kun lapset ovat kasvaneet. Vuosien myötä kaikki kolme lasta ovat lisäksi kasvaneet kolmeksi aika erilaiseksi persoonaksi, ja kukin tuo olemassaolollaan ja edesottamuksillaan omanlaisensa kimaran vahvoja tunteita mun elämään. Esimerkiksi esikoinen tosi usein ylpeyttä ja melkein yhtä usein ärtymystä (koska teini-ikä). Keskimmäinen taas järkyttävän määrän rakkautta ja melkein yhtä järkyttävän määrän huolta (koska erityisherkkyys ja vauhdikkuus samassa paketissa). Ja pienimmäinen niiiiiin paljon iloa ja hellyyttä mutta myös voimakasta turhautumista (koska uhmaikä).

    Enkä nyt edes mene NIIHIN tunteisiin, jotka eivät aiheudu suoraan lapsista, mutta liittyvät kuitenkin vanhemmuuteen. Ai niin, ja elämässähän on liuta muitakin osa-alueita, jotka niin ikään herättävät paljon tunteita.

    Mullakin on ollut kyllä pitkään sellainen olo, että nuo kaikki kolme onnea; perheonni, työonni ja vapaa-ajan onni ovat olleet vahvasti läsnä. Ehkä viime syksynä oli pieni katko, mutta nyt taas suunnistan kohti onnea.

    1. Ihana kuulla, että kaikenlaista onnea on läsnä 🙂 ja kyllähän se sun postauksista välittyykin, vaikka tosiaan raskastakin on varmasti ollut.

      Mä just tänään viimeksi mietin (kuopuksen neuvolan innoittamana), että miten erilaisia nämä meidän tytöt onkaan. Esikoinen on edelleen samanlainen kuin se oli syntyessään, vaativa, herkkä ja tunteissaan jotenkin tosi kiihkeä, kun taas kuopuksesta on tässä viimeisen puolen vuoden aikana kuoriutunut jotenkin ihan erilainen kuin vauvavuoden aikana osasi odottaa. Tai senkin persoonaan on tullut enemmän sellaista tietynlaista särmää. Tästä huolimatta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että kuopuksella tulee olemaan moni vaihe helpompi kuin esikoisella, joka joutuu varmaan kokemaan monenmoista (hyvää ja huonoa) tunnemyrskyä.

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *