Välillä on ikävä haahuilijaa

Pakenin aamulla vessaan ”pesulle”, vaikka oikeasti halusin vain hetken hiljaisuutta. Pienen hetken itselleni. Pienen hetken, jonka saisin viettää yksin. Istuin vessanpöntön kannen päällä, pitelin käsissäni sukkaparia ja mietin, että ihan kohta vedän nämä sukat tästä jalkaani. Ihan kohta. 

Keittiöstä kantautui vauvan kovaa ja vaativaa mölinää, jolla hän on ruvennut kertomaan eroahdistuksestaan ja siitä, että ikeniä kutittaa (tämän perheen pääsiäisihme: neljä hammasta neljässä päivässä). Mölinän seasta kuului, miten esikoinen selosti isälleen askartelusuunnitelmistaan. 

En ollut vieläkään saanut sukkia jalkaan. Jostain syystä rupesin muistelemaan joulukuuta 2005, jolloin olin jo neljättä kertaa ruuhka-apulaisena lajittelemassa joulukortteja. Tulin yövuoron jälkeen kotiin aamukuuden paikkeilla ja silloin alkoi vuorokauteni paras hetki: keitin pannullisen kahvia ja aloin kirjoittaa. Kun olin kirjoittanut kaiken mitä halusin, menin nukkumaan, autuaan tietoisena siitä, että saan nukkua niin pitkään kuin nukuttaa.

Ihan kohta puen nämä sukat.

Olen monet kerrat miettinyt, että jos ei olisi mitään väliä, valvoisin yöt ja nukkuisin päivät. Heräisin iltapäivällä, söisin jotain, lukisin ja kirjoittaisin, katsoisin välillä telkkaria, söisin taas jotain, todennäköisesti viettäisin koko päivän pyjamassa. Tuskin oikeasti enää jaksaisin tuollaista rytmiä, olenhan jo vuosia sitten pakottanut itseni järkevämpään muottiin, ihmiseksi, joka herää aikaisin aamulla suorittamaan velvollisuuksiaan ja menee yhdeltätoista illalla joko nukkumaan tai sitten vain pyörimään sänkyyn, riippuen ihan siitä, onko unettomuusjakso päällä vai ei. 

Mutta tänä aamuna, paetessani hetkeksi vessaan, muistelin haikeudella sitä haahuilijaa, joka joskus olin. Joka saattoi kirjoittaa monta tuntia pelkästä kirjoittamisen ilosta, ihan vain itselleen. Jolla oli olkalaukussa luentomuistiinpanovälineiden lisäksi vihko niitä ajatuksia varten, jotka syntyivät bussissa, kahviloissa tai luentosaleissa, eivätkä liittyneet mitenkään kielitieteeseen. Se haahuilija pystyi halutessaan valvomaan koko yön, juomaan kahvia ja kirjoittamaan, eikä sen tarvinnut miettiä, että seuraavana päivänä pitäisi jaksaa lasten kanssa. Sen haahuilijan ei tarvinnut aikatauluttaa luovaa hetkeään: ensin vauva parvekkeelle ensimmäisille päiväunilleen, sitten esikoiselle piirretty pyörimään ja sitten, ehkä sitten, puoli tuntia aikaa antaa sormien laulaa näppäimistöllä samalla, kun esikoinen tekee kaikkensa, että äitikin osallistuisi television katselemiseen.

Mutta, aika aikaansa kutakin. Kyllä minä muistan myös sen, miten tuo haahuilija välillä mietti, että olisipa kivaa, jos löytyisi joku ihana tyyppi, jonka kanssa perustaa perhe. 

Terveisiä siis sille menneiden vuosien haahuilijalle: löysit ja sait vielä niin paljon ihanampaa ja parempaa ja kauniimpaa kuin osasit edes toivoa. Itse asiassa, arvon haahuilija joulukuulta 2005, ei mene edes kahta kuukautta niin tapaat aviomiehesi ja lastesi isän.

Puin sukat ja palasin keittiöön.

Kommentit (9)
  1. Mä hymähdin sillee iloisesti kun olin saanut luettua loppuun. 🙂 Todella ihanasti kirjoitettu!

    Itsekin välillä mietin ihan samanlaisia juttuja. Varmaan aika moni äiti ajattelee… tai varmaan aika moni ihminen ylipäätään ajattelee ja haikailee sen jo eletyn elämän perään. ” Enne vanhaa kaikki oli paremmi ku ny! ”

    Mä olen miljoona, siis miljoona kertaa pysähtynyt miettimään sitä, että miksi helvetissä mä en tehnyt mitään järkevää sillä kaikella luppoajalla, mikä mulla oli ennen lapsia? Miksi nillitin miehelle jostain illanistujaisista tai venähtäneestä punttisali-illasta? Miksi ihmeessä? Meillähän ei ollut kuin toisemme ja sen ajan olisin itse voinut vain nauttia omasta itsestäni ja tehdä niitä juttuja joista juuri mä tykkään! Nyt välillä oikein kinuan sitä, että saan vain olla yksin, ihan vain minä ja mun ajatukset, mun omat jutut. 🙂

    1. Mä olen miettinyt ihan samoja juttuja tuon ajankäytön suhteen! Voi hyvänen aika tosiaan, jos miehellä oli joku saunailta tms. niin tuntui aivan siltä, että mitä kummaa tässä sitten on itse tarkoitus tehdä 😀 kun sitä luppoaikaa oli niin runsaasti niin se tuntui ahdistavalta! Ja nyt se todellisuus on sitä, että se oma pieni hetki vietetään vessassa vanhoja muistellen 😀

      Mutta tiedän, että asiat ovat nyt niin paljon onnellisemmin kuin ennen <3 

      1. Hahhahahahahahahhhhahhhhhaaaaaaaaaaah! 😀 Just näin! Mullakin on tapana mennä vessaan puhelimen ja kahvikupin kanssa. Selaan siellä instagramia ja blogeja ja hörpin kahvia onnellisesti pytyllä! Samalla kuuntelen kun mies kinaa lasten kanssa. Ah, viikonloppupyttyaamuhetket <3 täyttä lovee!

  2. ihana kirjoitus, tiia! <3 mä edelleen haluisin kovasti nähdä!

    1. Kiitos! Ja niin mäkin haluaisin! Laitetaan onnistumaan 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *