Yllätyskäänne taaperon ruokailussa

Tyttömme, joka vauvana maisteli ennakkoluulottomasti kaikenlaisia makuja, on vauvavuoden jälkeen osoittanut hienoisia nirsoilun merkkejä. Ilmiö taitaa olla aika tyypillinen pienillä lapsilla, joten emme ole jaksaneet erityisemmin stressata siitä, että jos tyttö saisi itse valita, hän varmaan eläisi pelkällä leivällä, porkkanaraasteella ja raejuustolla. Olemme myös tottuneet siihen, että taaperon ruokahalu aaltoilee: välillä hän vetää neljän viljan puuroa rekkamiehen annoksen, välillä vain kaksi lusikallista. Hän tuntuu itse tietävän tosi hyvin, milloin on ”valmis” eli kylläinen, eikä hän kitise nälkäänsä, vaikka takana olisikin tuollainen kahden lusikallisen puurokerta. 

Uusiin makuihin tottuminen lienee se haastavin osuus tytön ruokailutilanteissa, ja välillä olenkin vaipua epätoivoon, kun mietin, että täytyykö tätäkin soppaa nyt oikeasti tarjota se 10 – 15 kertaa ennen kuin lapsi tajuaa, että tämähän on ihan syömäkelpoista. Tykkäämme mieheni kanssa molemmat kasvissosekeitosta, mutta tytölle se ei ole maistunut, ei sitten millään. Eilen tein pitkästä aikaa yksinkertaista peruna-porkkanasosekeittoa, joka omasta mielestäni oli tosi hyvää, varsinkin, kun joukkoon sekoitti raejuustoa. Tyttö maistoi lusikallisen, irvisti ja sylkäisi keiton pois. Huoh, eikö tämä kuvio ikinä muutu, mietin. Monesko kerta tämä nyt oikein on, kun teen kasvissosekeittoa ja tyttö kieltäytyy syömästä?

No, tänään lounaalla päätimme miehen kanssa, että tarjotaan nyt kuitenkin sitä keittoa, kun sitä kerran jääkaapissa on valmiina. Tyttö aloitti aterioinnin tuttuun tyyliinsä kasvislisukkeista ja olinkin aivan varma, että keiton suhteen edessä on sama totaalikieltäytyminen kuin eilenkin. Tyttö maistoi keittoa epäilevän näköisenä, mutta sitten tapahtuikin jotain aivan ihmeellistä: hän alkoi tyytyväisen näköisenä lusikoida keittoa suuhunsa ja pyysi hetken kuluttua lisää. Loppujen lopuksi hän söi keittoa neljä kulhollista! (Kulholliset olivat melko pieniä, oikeastaan reiluja kauhallisia, mutta kuitenkin.) 

Tarinan opetus: kannattaa vain sinnikkäästi maistattaa niitäkin makuja, joille lapsi irvistelee, koska jonain kauniina päivänä lapsi saattaakin hoksata, että hei, tämähän on hyvää! Tyttö totesi itsekin ruoan päätteeksi syöneensä ”kaikkea herkullista”.

Nyt menen juhlimaan tätä edistysaskelta kahvilla ja korvapuustilla. 

Millaisia ruokailijoita teidän ruokapöydässänne istuu?