Tätä kirjoitusta pitää hieman pohjustaa.

Kuva: Pexels

Minä voin heti kättelyssä kertoa, etten usko jumalaan enkä kuulu minkään uskonkunnan kirkkoon, joskaan se ei ole tämän kirjoituksen pointti. Ainoastaan asia, jonka tiedostamine helpottaa tätä lukiessa. Minulla ei ole mitään uskoa vastaan, en vain itse ole uskossa. En ole koskaan ollut. Vaikeimpina päivinä toivoin, että olisin, sillä olisi helpompi uskoa siihen, että äiti on taivaassa, mutta kun en siihen usko niin en usko. On jotenkin niin raadollista ajatella, että elämä vaan päättyy ja sitten mätänet multaan. Loppu, slut. The end. 

Toisaalta, minä uskon siihen, että on jotain muutakin kuin tämä todellisuus. En siksi, että se helpottaa surussa vaan siksi, että meillä kotona kummittelee. Olen siitä vuorenvarma ja yli kahdenkymmenen vuoden tutkimuksen tuloksena en keski mitään muuta selitystä askelille, hyllystä tipahteleville esineille, puheelle ja rappusista kuuluvalle askelten käynnille. En vaan keksi vaikka kuinka järkeilen ja olen tieteellisesti korrekti.

Olen järkevä ja jokseenkin jopa fiksunpuoleinen ihminen, joten en tee kummitusdiagnoosia kovinkaan kevyesti. Toinen vaihtoehto on, että minä olen vähän vainoharhainen, mutta monet muutkin ovat noteeranneet oudot äänet ja viimeeksi kun yllätin rautahermoisen raivorealistimieheni yläkerrasta rautakangen kanssa jonne tämä oli mennyt askelten ja puheen perässä murtovarasta niittaamaan kai se on uskottava, että kyllä siellä jotain hämärää on meneillään ja on ollut meineillään viimeiset kaksikymmentä vuotta. Ei liene yllätys, että kotona poiketessani en juuri mörkökerroksessa asioi. Jos asioin niin sukat vauhdista viuhuen ja tulen rappuja takaisin alakertaan sellaisella tarmolla, että koko tienoo jytisee.

Jos meillä kummittelee kotona sinne jäänyt sukulainen on pakko olla jotain muutakin, jotain enemmän kuin vain tämä hetki, mutta mikä ta mitä?

Kysymys jäi avoimeksi, kunnes tässä muutama päivä takaperin soittelin kotona Kotiteolisuuden Iänkaikkinen levyä. Sen synkkä tunnelma ja tutut sanat lohduttaa, meillä soitetaan Kotiteollisuutta usein. Mies ei kuitenkaan puhu saatika ymmärrä suomea kirosanoja kummemmin ja kommentoi siinä jotain Tuonelan Koivut nimisen kappaleen soinnista. Että riffi ei ollut hänen mieleensä. Selvensin miehelle, että tää laulu kertoo Tuonelan koivuista. Tiekkö sä poika edes mikä on Tuonela? Toinen pudisteli päätään. Sanoin, että kultaseni minäpä sivistän sinua, kun sulla kerta tällainen karjalaissukuinen emänätä on niin onhan se hyvä tietää vähän muustakin, kuin paistista ja piirakoista. Vähän sitä sielunmaisemaakin. 

Selitin siinä miehelle keittiössä seistessä sitten, että ennen vanhaa uskottiin, että kun me täältä lähdetään olit sitten hyvä paha tai ruma lähdet täältä Tuonelaan, Tuonin ja Tuonettaren majoille. Tuoni vie. Mies kysyy, että missä tää tällainen Tuonela sitte on? No pohjoisessa. Huidon pohjoisen suuntaan. Varmaa jossain tyyliin Lapissa, selvennän. Sillä suunnalla. Mies näyttää vähän hämmentyneeltä. Miten sinne Tuonelaan sitten pääsee? 

Selitin asiantuntevana, että sinne pitää matkata. Kuusi viikkoa kuolleen henki kiertää nurkissa ja sitten sen on mentävä. Joskus ei mene, nyökkäsin sanojeni painoksi viitaten meidän kotona kummittelevaan henkilöön. Mies katsoo kulmat kurtussa. Selostan taas naama peruslukemilla, että sielu viipyy hetken vielä sukulaisten luona ja sitten se lähtee. Jos ei lähde jää kummittelemaan. Enempää kummituksista jauhamatta jatkoin siitä selostaen, että kun lähtevät menevät tuonen jokea, Tuonen piika toimi lautturina ja vei Tuonelaan. Se olisi ehkä saari, ehkä veden alla. Pyörteestä sinne kai sitten mentiin. Juttu kertoo, että saattaa jopa olla ylösalaisin. Miehen kulmat kurtistuu vähän lisää, antaa kuitenkin jatkaa ja esittää lisäkysymyksen, että millainen paikka se sitten on, niin kuin taivas vai?

Naurahdan ääneen. Et kai sä kuvittele, että melankoliset suomalaiset menisi jonnekin pilven päälle juomaan viintä ja soittamaan harppua? Tuonela on paikka siinä missä elävienkin kirjat, vähän vielä harmaampi. Tuonela on vähän kuin CMX:än biisi, vaikka mies ei ymmärrä sanoja, ymmärtää se musiikista tunnelman. Legenda kertoo, että siellä kuolleet jatkaa elämäänsä niin kuin täälläkin. Vainajat on harmaita henkiolentoja ja ne vaeltaa siellä Manan mailla harmaina haamuina. Kuulostaa masentavalta, mies sanoo, mutta toteaa vielä, että suomalaiset löytää melankoliasta outoa lohtua joka ajaa muut itsemurhaan, joten hän kyllä ymmärtää yskän. Nyökyttelen ja jatkan, että jos olit oikeen persiistä oleva ihminen saatoit päätyä hauen persiiseen tai saada sänkys kivestä ja joskus saattoi käydä niin, kuolleet palasi Tuonelasta takaisin elävien majoille sellaisiksi luonnoiksi eli suojelushengiksi. Elävätkin saattoi käydä hakemassa Tuonelasta tietoa, taikoja ja loitsuja. Shamaanit saattoi langeta loveen, eli transsiin ja sitten mennä manan majoille, huijata piikaa ja sitten vielä toivoa, että löytäisi vielä takaisin. 

Jotain tollasta, päätin kertomukseni.

Mies pureskelee hetken tietoa ja myöntää, että ei ole hullumpi tapa ajatella asiaa. Myöntelen ja totean, että ei totta tosiaan. Oikeastaan aika järkeenkäypä. Ajatus Tuonelasta lohduttaa ja siinä on jotain outoa järkeä, jota en yhdessäkään muussa selityksessä ole löytänyt. Jotain, mikä sopii minun mielenmaisemaani. Asioissa oli hetken enemmän järkeä ja äidin poismenolle, siis sille kaikelle sen jälkeen kun sydän lakkaa lyömästä, löytyi paikka. Se löytyi kuin luonnostaan, olin tyytyväinen ja totesin miehelle, että nyt vaan kun saadaan hautajasipäivä, niin äiti voi lähteä. Ottakoot se yläkerrassa kummittelevan mukaansa.

Tuntui toisaalta hullulta uskoa mitään tuollaista, mutta miksi ei? Olenhan se vitivalkoiset hiukset omaava, vihreäsilmäinen ennenunia näkevä karjalaisverinen akka. Jos joku minut nyt vielä hullusta ajatuksesta, joka tuo lohtua ja sielulle paikan pilkkaa, niin siinähän pilkatkoon. Tässä kohtaa, kun murheen mailla rämmitään on otettava se lohtu mitä pystyy.

On helpompi olla ja hengittää, kun osaa antaa asioille paikan. Äidin kuolema ja sen äkillisyys, sen selittämättömyys. Ainakin se, mihin uskon äidin täältä menneen. Ihminen ja mieli on jotenkin liian suuri kompleksi selitettäväksi biologialla ja kompostimaisella hajoamisella. Jopa minulle, joka kokee olevansa suhteellisen fiksu muija.

Ja toisekseen, kuten CMX:än A.W Yrjänä Melankolia biisissä lauloi;

Varo liittymästä heihin, jotka eivät usko enää mihinkään.