Työnarkomaanin vapaapäivä

Tai viikosta tässä voisi jo puhua. 

30912105335_d49ebb32c1_z.jpg

kuva: pexels 

Kun äitee otti ja kuoli ajattelin, että menen raavaana suomalaisena töihin heti, kun kaikki ”mulla on vähän ikäviä uutisia”-puhelut on soitettu. Menin ja jäin seuraavana perjantaina sairaslomalle koska en jaksanut olla se reipas, toimelias ja jokaisen ongelman ratkaiseva itseni ja työpaikalta puuttui tietotaito hallinnoida allekirjoittaneen työtaakkaa useista ”en pysty tekemään tätä määrää”-yhteydenotoista huolimatta. Sain käskyn tehdä puolet tavallisesta, mutta jos silti pöydälle kontrolloimattomasti kertyy kaksinkertainen määrä töitä, eipä siinä auta hokea itselleen, että teenpä tästä vain yhden kolmasosan! Stressihikeä alkaa puskea väkisinkin.

Luin jotain totuudenkyllästämää vauva.fi keskustelua siitä, kuinka nopeasti ihmiset on palanneet töihin menetyksen jälkeen. Useampaan kertaan vauva.fi:n sivuille rytmi- ja paniikkihäiriöitä tutkimaan eksyneenä luulisi jo oppineen, että sanonta jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa älä sano mitään ei päde vauva.fi keskustelupalstaan. Nin sanontun sananvapauden nimissä voi heittää mitä tahansa lokaa mistä vain aiheesta koska ilkeily, vinoilu ja muu epämiellyttävä sosiaalisesti mätä toiminta on sananvapauden nimissä sallittua. 

Palstalla tultiin siihen lopputulokseen, että suru ei ole sairaus, eikä parane kotona mörhöttämällä ja jos jokainen jäisi jonkun kuoleman takai sairasomalle suomi menee konkurssiin, demonit valtaa maailman ja susi nielaiseen auringon. 

Tavallaanhan se on totta ja minäkin reippaana tyttönä ajattelin, että menen vaan töihin vaikka olin kärsinyt orastavan burnoutin tuomasta totaalisesta kiinnostuksen puutostilasta, kroonisesta työpaikkavitutuksesta ja olin jo siitäkin huolimatta, että tykkään työstäni alkanut etsiä uutta työpaikkaa jossa voisin olla vain yksi naama muiden joukossa eikä kukaan olisi riippuvainen minusta kuin äidinmaidosta. Olen jo kymmenisen kuukautta tuonut ilmi tyytymättömyyteni työolosuhteisiin ja nyt kun äidille kävi miten kävi, minulle jäi enää alle puolet siitä vähästä energiasta jolla olin tähän asti puskenut eteenpäin.

Käteen jäin vanhasta 50% enää 25% energiaa tähän elämään ja arkeen. Se riittää aika pitkälti siihen, että herää aamulla ja on olemassa päivän mennäkseen taas nukkumaan illalla. Ei sillä, etteikö tästä olisi suuntana vain ylöspäin.

Tilanne vaan on sen verta ikävä, että olen elänyt sellaisessa limbossa viimeiset neljä viikkoa. Elämäni täällä tuntien lentomatkan päässä suomesta euroopan sydämessä on periaatteessa täysin samanlainen, kuin se oli ennen sitä ikävää puhelua. Fyysisesti. Henkisesti toki elämä on jokseenkin ojaan katolleen suistunut autonrämä. En kuitenkaan ole nähnyt yhtäkään läheistäni äitini kuoleman jälkeen, jos miestä ei oteta lukuun. Yhtäkään tuttua kasvoa, kuullut yhtäkään tuttua ääntä muuten kuin puhelimen rätisevällä 3g linjalla tai voinut ottaa millään tapaa osaa elämään suomessa, siihen osaan mun elämästä jota olen melkein kolmestakymmenestä vuodesta elänyt suurimman osan ja siihen, joka nyt on muuttunut aivan täysin.

Viimeiset neljä viikkoa olen leijunut omituisessa epätodellisessa tilassa. Kaikki näyttää edelleen samalta, kaikki maistuu aika pitkälti samalta ja koiran eteiseen kellonajan unohduksesta protestiksi vääntämä paskakin haisee edelleen yhtä intensiiviselle. Kaikki on kuitenkin ihan toisin, tuntuu, että jotain kaukana jossain on ihan nurjallaan.

Jotain olen kuitenkin tästä kaikesta oppinut. On oltava armoollinen itselleen. On muutakin elämää kui työ. Tai no, ei ole jos olet vain viimeiset vuodet keskittynyt työhön, muttei ole koskaan liian myöhäistä löytää balanssia. Ei ole mitään nyrkkisääntöä miten kukin pystyy surussa työskentelemään ja kaikki on yksilöllistä. Sitä balanssia ollaan tässä etsimässä, mutta ensin on käytävä suomessa ja todettava miten maailma makaa, nähtävä se arkku ja todettava asia todeksi. Pää ei ole vieläkään oikein ymmärtänyt, mutta eiköhän viimeistään Helsinki-Vantaan ovista ulos kävellessä asia ala iskostua, kun äiti ei olekaan tuttuun tapaansa vastassa.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *