Déjà-vu

Eilen oli päivä kaksikymmentä yksi tätä uutta ihmeellistä elämää. 

Illala tuli täyteen kolme viikkoa siitä, kun äiti täältä lähti. Suomeksi puhuttaessa sana lähtenyt tai on mennyt on alkanut tarttua muiden puheista. Miehen kanssa puhutaan englanniksi edelleen kuolemasta, äiti on dead. Töissä ruotsiksi höpötellessä äiti on poissa, borta. Nyt kun äiti on poissa, alkaa moni lause.

Lauantaina illasta ihmettelin, ettei äiti vastaa viesteihin facebuukissa, mutta oli kai väsynyt tai saunassa. Valvoin itse tavanomaista myöhempään, en oikein saanut unta. Ei saanut facebookin online-listauksen mukaan moni muukaan perheenjäsen. Laitoin vielä äidille viestiä siinä puolen yön jälkee tietämättä, että äiti on jo täältä lähtenyt tunteja aikaisemmin. Snapin filterillä nauhoitettu video jäi katsomatta.

En saanut lauantaina edes sänkyyn päästyäni nukuttua. Jossain soi jumputtava musiikki, enkä saanut siltä unta. Näin unta, ettei musiikki koskaan lakannut, mutten kyennyt hakkaamaan lattiaan hiljentääkseni naapuria. Halusin huutaa, mutta huuto ei lähtenyt huulilta. Mies väitti, ettei ollut kuullut musiikkia koko yönä. Minä olin ja heräsin silmäpussit mustina silmieni alla.

Loput siitä aamusta jo tiedättekin.

Viime yönä oli taas sellainen yö. Valvoin myöhään koska en saanut unta ja kun menin nukkumaan alkoi jostain kantautua jumputtavaa musiikkia. Mietin, että olen ollut tässä hetkessä ennenkin. Déjà-vu. Pelkäsin, että aamulla herään siihen samaiseen kolmen viikon takaiseen päivään. Tosielämän päiväni murmelina tyyppiseen sykliin. Nukuin surkeasti ja aamulla kurkistin varovasti puhelimeeni. Päivämäärä oli 06.11 eikä ainuttakaan missattua puhelua. Helpotuksen huokaus.

Miten järkevänä ihmisenä saatoin edes ajatella moista? 

Suru sumentaa pään.

Huomenna alkaa taas uusi viikkoa. Ajatus maanantaista puistattaa. Puolitoista viikkoa vielä teeskentelyä, että elämä on sujuvaa arkea, ennen kuin lento suomeen lähtee.