Tämä tarina alkaa siitä, kun toinen tarina loppuu.

Se oli kaunis sunnuntainen aamu. Siis oikeasti kaunis, eikä vain tekstin värittämisen vuoksi kaunis, kuten se klassinen synkkä ja myrskyinen yö. Oli oikeasti upea syyspäivä, ruska oli hiipinyt jo puihin ja ulkona oli vielä parikymmentä astetta lämmintä. Sellainen ihanan hellä syysaurinko, ei liian kuuma eikä liian kylmä. Ei pilvenhattaraakaan taivaanrannassa eikä tuulen virettäkään. Ulkona pärjäisi varmasti melkein paitasillaan.

Aivan täydelliset ainekset hyvälle päivälle.

Kauaa en ehtinyt päivää ihastella, kun huomasin lukemattoman määrän vastaamattomia puheluja isän numerosta. Oli tullut fesibuukissa 9:22 viesti, että soita kun heräät. Ajattelin, että isällä on jotain autojuttuja taas, kun niitä aina isälle hoitelen. Ei ollut kuitenkaan tullut sähköpostia mistään autonosista. Noh, soitin takaisin matkalla alakertaan ja ajattelin, että sillä on jotain autojuttuja kumminkin. Kuulin heti faijan äänestä koko puhelun sisällön, ennen kuin se ehti sanoa mitään muuta kuin moi.

Päätelin asian koskevan äitiä myös siitä, että äidiltä ei ollut tullut viestiä. Äiti oli aina ensimmäisenä asiassa kiinni. Äidiltä olisi tullut jo, jos asia olisi koskenut jotakuta muuta. Äiti olisi laittanut, että isäs soittaa sulle tai, että henkilölle x on käynyt nyt jotain. Viestiä ei kuitenkaan ollut tullut. Pelkästään sarja puheluja ja viesti isältä. 

Kun kuulin isän äänensävyn, tiesin puhelun liittyvän äitiin. Sen äänensävy oli eri tavalla paksu, kuin silloin kun joku kertoo kahdeksankymppisen isovanhemman poismenosta. Järkytys sen äänestä kertoi kaiken, ennen kun isä itse ehti. Isä kertoi, että sillä oli ikäviä uutisia. Meni tapansa mukaan asiaan. Äiti oli menehtynyt yön aikana. Ei käyttänyt sanaa kuollut, vaan menehtynyt. Toiset ei tykkää puhua kuolemasta, puhuu mielummin lähtemisestä. On menehtynyt, on lähtenyt, on mennyt, muttei kuollut.

Aika pysähtyi, henki ei kulkenut ja oksennus potkaisi itsensä ylös pitkin ruokatorvea. Seisoin siinä 2251 kilometrin päässä perheestäni puhelin kuorassa osaamatta sanoa mitään muuta, kuin että ei oo todellista. Samaan tapaan, kuin sanotaan toiselle kun laskevat leikkiä. Isä kertasi kuin uutistenlukija, että näin on valitettavasti päässyt käymään, meidän täytyisi nyt vaan olla vahvoja. Vahva oli ainakin se järkytys, jonka mieheni koki, kun ryykäisiän raamit kaulassa yläkerran makkariin ja karjuin, että mun äiti on kuollut. Huusin sille englanniksi, että DEAD. Koko rakennus varmasti kuuli, kun toimitin miehelle suru-uutisen itselleni ominaiseen tapaan menemällä suoraan asian ytimeen.

Mies sanoi, että mitä v*ttua, ei oo todellista.

Sinä kauniina syyspäivänä suru muutti meille asumaan.