Tulen maahan kuusi viikkoa sitten. On torstai-ilta. Perjantaina menen uudelle työpaikalle ja hoidan muuttoon liittyvää byrokratiaa. Haen avaimet vuokrakämppään. Seuraavana maanantaina aloitan työt. Liitelen. Halusin  juuri tähän maahan ja tähän työhön. Ainakin toistaiseksi. Työt ovat niin mieluisia, että olen melkein kuin lomalla. Lisäksi saan tavata tässä maassa olevia tärkeitä ihmisiäni.

Neljä viikkoa sitten käyn toisen maan kodissani ja lähiperheeni luona. Elän kahdessa todellisuudessa. Herkistyn välillä, koska perheen kanssa on niin hyvä olla.Vaikka lapseni ovat  jo aikuistuvia ja itsenäistyviä nuoria, yhdessäolo tuntuu yhä tosi kivalta.Puhumattakaan miehestä.  Pesen perheelle pyykkiä, siivoan, vien roinaa kierrätykseen ja pesen koiran. Kohta joutuvat taas selviämään ilman äitiä, mutta välimatka ei ole toivoton. Reissataan puolin ja toisin ja sitten taas sijaisuuteni loputtua palataan yhteen.Moi taas, pian nähdään. Silmänräpäys vaan.

Kolme viikkoa sitten hyvästelen luonani vierailleen tyttäreni. Halaamme lentokentällä.  Nähdään taas. Moikka. Juhlitaan synttäreitä ja muuta yhdessä ihan pian. Kohta taas halitaan.

Tänään. Rajat ovat kiinni. Lennot peruttu.

Korona.

Videopuhelut kotiin. Rakkaani fyysisesti muutaman tuhannen kilometrin päässä. Työpaikka vain parin minuutin päässä, mutta se on autio ja tyhjä. Työt tehdään nyt etänä.  Siellä toisessa maassa itselläni on pienessä sivutoimessa sijainen, joka tekee nyt etänä töitä. Voisin siis oikeastaan olla täällä ja tehdä sinne töitä. Tai voisin olla siellä ja tehdä tänne töitä. Paitsi, ettei nyt sanota voisin tai haluaisin tai menisin tai nähtäisiin tai koskas tavattaisiin. Nyt sanotaan poikkeustila, rajat kiinni, flatten the curve, Tom Hanks, sentään kaikki terveinä, ei ole sentään sota ja  päivä kerrallaan.

Päivä kerrallaan.