Kokkojen yö, ruutisalaliitto, Guy Fawkes ja remember, remember the fifth of November. Tämä päivä ei herätä kaihoa Jaakko I:n valtakautta kohtaan. Ei, niin kauas ei katseeni kanna. Katselen kolmenkymmenen vuoden taakse.

Vietin lukion jälkeen välivuoden au pairina pienessä kylässä lähellä Manchesteriä. Marraskuun viidentenä tietoni ruutisalaliitosta ja sen epäonnistumisesta syventyivät. Yhä edelleen päivämäärä aktivoi aivoni hokemaan lorua ”Remember, remember, the fifth of November…”. Au pair- perheeni ei osallistunut mihinkään yleisiin hulinoihin vaan sytyttivät pienen nuotion takapihalle. Paistoimme muistaakseni nakkeja tai makkaroita ja lauloimme laulua ”Tuiki, tuiki tähtönen”.

Guy Fawkesin päivänä 1989 en vielä tiennyt, että tulisin myöhemmin englanninopettajana jakamaan tietoa tästä juhlapäivästä tuleville oppilailleni Suomessa ja vielä myöhemmin laulamaan kyllästymiseen saakka tuikkivasta tähtösestä pienten englanninopiskelijoiden kanssa Saksassa. En tiedostanut sitäkään, että Eurooppa oli matkalla EU:n tuikkivien tähtien alle. Vuonna 1989 tarvitsin Isoon Britannian oleskeluluvan. Se oli sellainen pieni vihreäkantinen kirjanen, johon tietoni oli kirjoitettu käsin. Englannin oikeinkirjoitus ei  lupani myöntäneellä virkailijalla mennyt ihan nappiin, sillä kansallisuuteni oli kirjoitettu yhdellä ännällä: Finish. Kirjoitusvirheestä tuli oikein hyvä mieli, sillä omassa kielitaidossani oli paljon pahempia puutteita kuin yksi puuttuva ännä. Jos joku paikallinen virkailija ei osaa täydellisesti englantia, niin ei kai sitten ihme, että joku suomalaisnuori  tekee virheitä.

Oleskelulupa-kirjasta ja olinpaikkaani isäntäperheessä käytiin kertaalleen myös virkavallan toimesta tarkistamassa. Tätä on tullut useaan otteeseen myöhemmin niiden EU-tähtien alla ja vapaampien aikojen aikana ällisteltyä. Olipa se hankalaa se Euroopan sisäinen liikkuminen silloin vuonna 1989! Ajatella, oikein tultiin ovikelloa soittamaan, että löytyykö se oleskelulupalainen kiltisti lattiaa kuuraamasta ja brittiperheen alusvaatteita silittämästä. Niinpä, ajatella, nyt on Iso-Britannia sitten palaamassa entiseen. Tuskin palataan pieniin kirjasiin eiköhän lupa ole muovikortissa. Ulkomaalaisten ovikellot alkavat mahdollisesti taas soida ja piikominen saattaa taas tulla muotiin keinona saada oleskelulupa.  Olen kuitenkin vakuuttunut, että suomalaisnuoret oppivat englantinsa nykyään muualla, siihen ei tarvita au pair -vuotta jossain pienessä kylässä Manchesterin lähellä.

Au pair-vuotenani olin 19-vuotias. Minulla oli kahdet kengät ja yksi takki. Lompakossani oli 25 puntaa tai vähemmän ja huoneeseeni piilotettuna Thomas Cook- matkasekkejä pahan tilanteen varalta. Nyt olen 49. Minulla on kenkiä ja takkeja niin paljon, että ajatus niiden laskemisesta ahdistaa. Lompakossani on muutama euro ja läjä muovikortteja. Sekeistä en tiedä, mahdetaanko niitä vielä jossain käyttää? Thomas Cook ei niitä ainakaan enää toimita, sillä yritys ajautui konkurssiin tämän vuoden syyskuussa. Kun au pair-vuoteni loppui, pakkasin kaiken matkalaukkuun, joka painoi 20 kiloa ja lensin takaisin Suomeen. Käsimatkatavaroissani ei ollut kännykkää, kuulokkeita eikä Kindleen ladattua e-kirjaa. Käsimatkatavaroissani oli Independent-lehti, jota jo pystyin sujuvasti lukemaan ja päiväkirja, jota aioin koneessa kirjoittaa.En kylläkään kirjoittanut, mutta vielä usean vuoden ajan kirjoitin. Päiväkirjaa aion kirjoittaa nytkin. Puolen vuoden ajaksi sitoudun kirjamaan ajatuksiani ylös. Niinkuin silloin joskus.

J.K. Miksi en kirjoittanut Finnairin koneessa Heathrowista Helsinkiin? Koska small talkkasin!  Tätä olen seuraavien 30 vuodenkin aikana ehtinyt tehdä paljon; jutustella vieraiden kanssa. En kyllä tämän kerran jälkeen enää koskaan samasta aiheesta: uhkapeleistä ja todennäköisyyslaskennoista. Tai no, se 19-vuotias au pair ei tainnut jutustella. Hän vain kuunteli kohteliaasti.