Toisinaan käy niin, että täysin odottamattomat ja toisiinsa liittymättömät asiat assosioituvat yllättäen keskenään. Reilu viikko sitten kävin katsomassa Espoo Cinéssä New Model Armysta kertovan dokumentin Between Dog and Wolf: The New Model Army Story. Aluksi hieman hidastempoisessa, mutta huimaan loppunostatukseen yltyneessä rokumentissa oli jo itsessään riittämiin pohdinnan aihetta, mutta ajatukseni ovat silti harhailleet muualle.

Olen ajatellut tuntureita.

The time I think most clearly

The time I drift away

Is on the bus-ride that meanders

Up these valleys of green and gray

Kerroin joskus aiemmin surkuhupaisat mittasuhteet saaneesta budjettireissuprojektista Lappiin ja Pohjois-Norjaan. No, matka ja kesäloma ovat jo kaukana takanapäin, joten on ehkä aika kertoa, miten kaikki lopulta meni. 

Kaikki meni aivan mielettömän hyvin. Pohjoinen oli ihana, kaunis, loputon ja karu. Mäkäräiset eivät olleet ihania, mutta se on sivuseikka.

Koska Lappiin suuntautunut matka oli sarjassaan ensimmäinen, tielle osui koko joukko muitakin ensimmäisiä. Oli ensimmäiset porot, ensimmäinen yö teltassa, ensimmäinen kerta Kalajoella ja Rovaniemellä, ensimmäinen Napapiirin ylitys,

ja niin, ne ensimmäiset tunturit.

Ylläksellä opin kirjaimellisesti kantapään kautta, ettei lyhimmältä näyttävä reitti aina ole se kaikkein helpoin ja että kiipeäminen Converset jalassa on vain hitusen parempi idea kuin kiipeäminen rantasandaaleilla tai paljan jaloin. Juurelta katsottuna petollisen helpolta näyttänyt rinne olikin kaikkea muuta, puolivälin jälkeen vastassa oli pyöriviä, nyrkin kokoisia kiviä tai silkkaa painajaismaista lohkareikkoa. Minuutit venyivät yhä pidemmiksi, maasto vaikeutui vaikeutumistaan ja päämäärä oli yhä kaukana, mutta takaisin kääntyminen ei enää ollut vaihtoehto.

Viattoman, helpon eikä yhtään jyrkän näköisenä siinä

Lopulta seisoin huipulla otsa rypyssä, syke taivaissa. Ponnistuksesta ja jännityksestä tärisevin jaloin vaadin matkaseuralaiseltani selitystä, miksei hän vanhempana ja viisaampana edes yrittänyt puhua järkeä, vaan lähti mukaan tempaukseen samanlaisella päättömällä innolla. Hän vain nauroi, helpottuneena siitä, että olimme perillä ja ehjiä, vaikka sitten kipein jalkapohjin ja yhtä kammottavaa kokemusta rikkaampina.

Olimme perillä.

Kaikissa välittömästi kiipeämisen jälken otetuissa valokuvissa ilmeeni on sekoitus hysteriaa, paniikkia ja pidättelemätöntä naurua. Purkautuvaa jännitystä ja epäuskoa. Se kaikki pyyhkiytyi pois sillä hetkellä, kun muistin, miksi ylipäänsä lähdimme yrittämään ylemmäs. Ne näkymät. Horisontissa taivasta vasten piirtyneet tunturit, metsät ja laaksot oikeuttivat kaiken sen edeltäneen hölmöilyn, jota ilman ne olisivat jääneet näkemättä.

Ja arvatkaa mitä? Siellä oli myös aivan hyvä hiekkatie. Sellainen, jota pitkin pääsee aika näppärästi sekä ylös että alas sen suuremmin sankaroimatta. Suosittelen.

Samassa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa sijaitseva Pallas oli kaunis, hengästyttävän kaunis, kaikissa väripaletin sävyissä kukkivine tunturikasveineen. Mieleeni jäi etenkin rinne, joka oli heinäkuun alkupäivinä väriltään vihreä ja vaaleanpunainen. Sinne haluan vielä jonain päivänä takaisin. Maisemat olivat muutenkin kuin postikortista, etelästä tulleiden turistien riemuksi parkkipaikalla sekoili kulmille kotiutunut porojengi.

Luin Pallaksen esitteestä Svekokarelideista ja mietin eroosion kuluttamia vuoria. Kerran meilläkin on ollut jotain Alppien kaltaista, muttei enää. Jäljellä on vain nämä tuntureina tunnetut jämät.

Mutta toisaalta, millaiset jämät ne ovatkaan. Vaikka muutamaa päivää myöhemmin Norjassa nähdyt vuorijonot kohosivatkin komeampiin korkeuksiin, oli tuntureissakin silti jotain taianomaista. Jotain Lappi muutti päässäni, sillä sinne huomaan kulkeutuvani mielessäni yhä uudestaan. 

Parin viikon päästä myös oikeasti, sillä vielä kerran aion pakata telttailukamani, matkakumppanini ja lämpimimmät vaatteeni. On aika lähteä etsimään ruskaa ja revontulia.

https://youtube.com/watch?v=or6KGFuA7Zs