Ladataan...
Kaiken teoria

Noin kaksi vuotta sitten perustin blogin nimeltä Kaaos. Olin vähän epätyydyttävässä työssä ja elämäntilanteessa, jonka ratkaisin kuten kuka tahansa vastuullinen aikuinen, eli livistämällä pakoon sanojen maailmaan.

Ennen Kaaosta olin kirjoittanut vuosikaudet toisaalla nettipäiväkirjaani lukkojen takana, piilossa muilta kuin kompaktilta kaverilistaltani. Ilman kritiikkiä. Turvassa. En ollut ihan varma, osaisinko edes kirjoittaa julkista blogia. Mutta miten vaikeaa se muka voi olla?

Pääsin huteraan ja sitten vähän nousujohteisempaan alkuun, mutta parin viikon jälkeen hihasta ravistettu nimi alkoi ärsyttää. Se ei tuntunut oikealta. Oli keksittävä jotain muuta, jotain sellaista, mikä niputtaisi näppärästi alleen kaiken, mistä olen kiinnostunut ja mistä haluan kirjoittaa. Ja minähän olen kiinnostunut noin vaatimattomasti kaikesta.

Niin syntyi Kaiken teoria.

Kuherruskuukausien aikana notkuin jatkuvasti blogini tekstieditorissa luonnostelemassa uusia juttuja, seurasin keskusteluja ja otin kantaa. Mutta sitten tuli kesä ja syksy, tuli muita kuvioita ja koko homma ns. kosahti. Tein katoamistempun, siirryin kirjottamaan satunnaisesti päivittyvää eräjormailu- ja matkablogia nimeltä Pystymetsästä ja unohdin tämän pienen tekeleeni.

Suunnilleen tähän päivään asti. Hei taas.

Toisin kuin viimeksi, nyt tiedän seisovani jälleen muutoksen partaalla. Nyt mennään taas, vähän sokkona ja yhtä horjahdellen kuin hiljalleen opettelemastani kitarasta tapailemani puolirikkinäiset sävelet. Mutta se on ookoo, rikkinäinen on välillä hyvä. Rikkinäinen ei aina ole loppu, vaan jonkin uuden ja kiinnostavan alku.

Ja nyt haluan kirjoittaa juuri siitä, mikä kiinnostaa. Musiikista, elokuvista, huolella valikoiduista taideproggiksista, kirjoista, ehkä vähän peleistäkin, sillä paatunut nörtti tuskin mahtaa itselleen mitään. Matkahommiakin saatan sivuta, mutta tarkemmat raportit niistä menevät jatkossakin Pystikseen.

Vähemmän läpinää, enemmän timanttista jyystöä.

Kalevi Härvän sanoin sanoin, hän on tehnyt comebackin, hän on tullut takaisin.

Ladataan...

Ladataan...
Kaiken teoria

Toisinaan käy niin, että täysin odottamattomat ja toisiinsa liittymättömät asiat assosioituvat yllättäen keskenään. Reilu viikko sitten kävin katsomassa Espoo Cinéssä New Model Armysta kertovan dokumentin Between Dog and Wolf: The New Model Army Story. Aluksi hieman hidastempoisessa, mutta huimaan loppunostatukseen yltyneessä rokumentissa oli jo itsessään riittämiin pohdinnan aihetta, mutta ajatukseni ovat silti harhailleet muualle.

Olen ajatellut tuntureita.

The time I think most clearly

The time I drift away

Is on the bus-ride that meanders

Up these valleys of green and gray

Kerroin joskus aiemmin surkuhupaisat mittasuhteet saaneesta budjettireissuprojektista Lappiin ja Pohjois-Norjaan. No, matka ja kesäloma ovat jo kaukana takanapäin, joten on ehkä aika kertoa, miten kaikki lopulta meni. 

Kaikki meni aivan mielettömän hyvin. Pohjoinen oli ihana, kaunis, loputon ja karu. Mäkäräiset eivät olleet ihania, mutta se on sivuseikka.

Koska Lappiin suuntautunut matka oli sarjassaan ensimmäinen, tielle osui koko joukko muitakin ensimmäisiä. Oli ensimmäiset porot, ensimmäinen yö teltassa, ensimmäinen kerta Kalajoella ja Rovaniemellä, ensimmäinen Napapiirin ylitys,

ja niin, ne ensimmäiset tunturit.

Ylläksellä opin kirjaimellisesti kantapään kautta, ettei lyhimmältä näyttävä reitti aina ole se kaikkein helpoin ja että kiipeäminen Converset jalassa on vain hitusen parempi idea kuin kiipeäminen rantasandaaleilla tai paljan jaloin. Juurelta katsottuna petollisen helpolta näyttänyt rinne olikin kaikkea muuta, puolivälin jälkeen vastassa oli pyöriviä, nyrkin kokoisia kiviä tai silkkaa painajaismaista lohkareikkoa. Minuutit venyivät yhä pidemmiksi, maasto vaikeutui vaikeutumistaan ja päämäärä oli yhä kaukana, mutta takaisin kääntyminen ei enää ollut vaihtoehto.

Viattoman, helpon eikä yhtään jyrkän näköisenä siinä

Lopulta seisoin huipulla otsa rypyssä, syke taivaissa. Ponnistuksesta ja jännityksestä tärisevin jaloin vaadin matkaseuralaiseltani selitystä, miksei hän vanhempana ja viisaampana edes yrittänyt puhua järkeä, vaan lähti mukaan tempaukseen samanlaisella päättömällä innolla. Hän vain nauroi, helpottuneena siitä, että olimme perillä ja ehjiä, vaikka sitten kipein jalkapohjin ja yhtä kammottavaa kokemusta rikkaampina.

Olimme perillä.

Kaikissa välittömästi kiipeämisen jälken otetuissa valokuvissa ilmeeni on sekoitus hysteriaa, paniikkia ja pidättelemätöntä naurua. Purkautuvaa jännitystä ja epäuskoa. Se kaikki pyyhkiytyi pois sillä hetkellä, kun muistin, miksi ylipäänsä lähdimme yrittämään ylemmäs. Ne näkymät. Horisontissa taivasta vasten piirtyneet tunturit, metsät ja laaksot oikeuttivat kaiken sen edeltäneen hölmöilyn, jota ilman ne olisivat jääneet näkemättä.

Ja arvatkaa mitä? Siellä oli myös aivan hyvä hiekkatie. Sellainen, jota pitkin pääsee aika näppärästi sekä ylös että alas sen suuremmin sankaroimatta. Suosittelen.

Samassa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa sijaitseva Pallas oli kaunis, hengästyttävän kaunis, kaikissa väripaletin sävyissä kukkivine tunturikasveineen. Mieleeni jäi etenkin rinne, joka oli heinäkuun alkupäivinä väriltään vihreä ja vaaleanpunainen. Sinne haluan vielä jonain päivänä takaisin. Maisemat olivat muutenkin kuin postikortista, etelästä tulleiden turistien riemuksi parkkipaikalla sekoili kulmille kotiutunut porojengi.

Luin Pallaksen esitteestä Svekokarelideista ja mietin eroosion kuluttamia vuoria. Kerran meilläkin on ollut jotain Alppien kaltaista, muttei enää. Jäljellä on vain nämä tuntureina tunnetut jämät.

Mutta toisaalta, millaiset jämät ne ovatkaan. Vaikka muutamaa päivää myöhemmin Norjassa nähdyt vuorijonot kohosivatkin komeampiin korkeuksiin, oli tuntureissakin silti jotain taianomaista. Jotain Lappi muutti päässäni, sillä sinne huomaan kulkeutuvani mielessäni yhä uudestaan. 

Parin viikon päästä myös oikeasti, sillä vielä kerran aion pakata telttailukamani, matkakumppanini ja lämpimimmät vaatteeni. On aika lähteä etsimään ruskaa ja revontulia.

 

 

Ladataan...
Kaiken teoria

Olen vähän sitä tyyppiä ihmisiä, jotka ovat aina kaikesta jotain mieltä, mutta silti haluttomia ilmaisemaan mielipiteitään ääneen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi selvittääkseen, että jumituksen taustalla on kaikkia järjen rajoja kaihtava kritiikin pelko. Kun ei sano mitään, ei myöskään tule paljastetuksi siksi hölmöksi mikä synkimmillä itsekriittisyyden hetkillään epäilee olevansa. Niin helppoa se on.

Tämän ajatusketjun sysäsi liikkeelle pari päivää sitten käyty keskustelu. Kohtalotoverini kertoi olevansa vastentahtoinen tuomaan esille elokuviin liittyviä näkemyksiään lähipiiriin kuuluvan alan ammattilaisen vuoksi. Noin puoli sekuntia myöhemmin huomasin yllätyksekseni pitäväni palopuhetta siitä, miten ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden ei pitäisi olla ainoa edellytys mielipiteen ilmaisemiselle. En tiedä teistä, mutta ainakin omaan korvaani ajatus oikean koulutuksen ylivallasta mielipidemarkkinoilla kuulostaa harvinaisen tylsältä. Ammattilaisia ilman muuta tarvitaan, mutta sen ei tulisi olla ainoa painavan sanan oikeutus. 

Palopuheen takana oli henkilökohtainen kokemus, loputon hämmästys siitä, kun joku nolostuu kysyttäessä taiteeseen liittyvää mielipidettä, koska ei mielestään tiedä tai ymmärrä mitään taiteesta. No, minä tiedän, mutta vähintään yhtä kiinnostunut kuin omasta tai kollegoiden mielipiteestä, olen myös täysin toisenlaisista lähtökohdista avautuvista näkökulmista. Liian moni asia jää sanomatta henkilökohtaisen kokemuksen vähättelyn vuoksi. Mitä järkeä on pallotella ajatuksia vain pienen, suljetun piirin sisällä, kun sen ulkopuoleltakin löytyy osuvia ajatuksia ja teräviä havaintoja? Onko tosiaan niin, että käsitys oikeasta ja väärästä mielipiteestä on edelleen näin voimissaan? 

Kerronpa vielä toisenkin asian. Sekalaiseen työhistoriaani liittyy parin kuukauden ajanjakso, jona kirjoitin tanssikritiikkejä tietämättä tanssista juurikaan (lue: yhtään) mitään. Sekaannuin hommaan alalla työskentelevän kaverini kautta, joka houkutteli minut mukaan kirjoitusprojektiin vastusteluistani huolimatta. Tietysti vastustelin, sillä mitä sanottavaa koko taiteen lajia tuntemattomalla ummikolla voisi olla ammattilaisyleisölle?

Kävi ilmi, että paljonkin. 

Kun heti alusta asti toin selvästi ilmi taustani ja lähtökohtani, itse kirjoittaminen oli yllättäen helppoa. Ei ollut mitään järkeä teeskennellä tietävänsä jotain tanssin tekniikasta tai historiasta, oli parempi heittäytyä seuraamaan esityksiä puhtaasti esteettisistä lähtökohdista. Sen osaan, siinä olen hyvä. Myös palaute oli hyvää, joten jotain tein kai oikein.

Ja kas, niin yksi päänsisäinen seinä oli murrettu.

Näin jälkeenpäin ajateltuna monta vuosien varrella sanomatta jätettyä asiaa olisi aivan hyvin voinut sanoa. Mitä siitä, vaikka monet silloisista aivoituksistani eivät ehkä olleetkaan täysin tukevalla pohjalla, niinhän oppimisprosessi toimii. Ei tieteellisessä tutkimuksessakaan umpikuja ole virhe, se on vain osoitus siitä, ettei vastaus ollut siellä missä luultiin. Silti taas ollaan vähän viisaampia.

Tässäkin kiitos ikääntymisestä, sillä ne kaikkein ehdottomimmat ja mustavalkoisimmat näkemykset ovat karisseet pois tai muuttuneet, järkevimmät ja perusteltavimmat ovat jääneet. Ne sellaiset mielipiteet, jotka tuntuvat omilta ja joiden takana voi siksi sumeilematta seistä. Ehkä se on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta, ehkä vain oivallus siitä, ettei tässä maailmassa pääse oikein mihinkään avaamatta suutaan, mutta viime aikoina olen sparrannut itseäni sanomaan enemmän ääneen. En vielä ole aivan täysin sinut ajatuksiini kohdistuvan kritiikin kanssa, mutta sen tajuan jo, että välillä sitä on siedettävä murtaakseen lisää itselleen asettamiaan rajoja.

 

Aiheeseen mitenkään liittymättömät kuvat: otettu asuntomme parvekkeelta eräänä loppukesän päivänä, kun naapurikaupunginosassa tapahtui Top Gun-asioita

Ladataan...

Pages