Max

”My world is reduced to a single instinct: Survive. As the world fell it was hard to know who was more crazy. Me… Or everyone else.”

Moni asia on muuttunut sitten teini-iän, mutta elokuvamakuni ei juurikaan. Se noudattaa edelleen mm. seuraavia lainalaisuuksia:

1) dystopia on pop. Jos tarina sijoittuu katastrofin/ideologian/konfliktin nyrjäyttämään vaihtoehtotodellisuuteen, unohdan kaiken kriittisyyteni ja annan kyseenalaistamatta anteeksi aurinkokunnan kokoiset juoniaukot, irrationaalisesti käyttäytyvät henkilöt ja muutkin toteutukseen liittyvät hölmöydet. 

2) action-leffoissa rautainen 1980-luku jyrää edelleen ikuisesti. ’Nuff said.

Onneksi jaan kotini ja elämäni  henkilön kanssa, joka ymmärtää hyvin pakkomielteitäni. Ei siis ehkä suuri yllätys, että alkuperäinen Mad Max-trilogia on vuosien varrella pyörähtänyt taloutemme dvd-soittimessa kerran jos toisenkin. Max Rockatansky, tuo yksinäinen, traumaattisesti perheensä menettänyt aavikkosoturi, joka käy omaa selviytymiskamppailuaan hiekanvärisessä, post-apokalyptisessa maailmassa, anarkiaan vajonneiden yhteiskunnan rippeiden laitamilla. Klassikkokamaa.

Niinpä sitten nähdessäni ensi kertaa Mad Max: Fury Roadin trailerin, reaktioni oli… öö, ei. 

Ehei. 

(Kuva: The Oatmeal)

”Tää näyttää ihan helvetin typerältä”, sanoi hän tuohtuneena. ”Perus aivotonta Hollywood-tauhkaa.” 

Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.

Sillä niinhän siinä kävi, että mitä skeptisyydestäni oli jäljellä vielä elokuvateatteriin tultaessa, se kaikki haihtui olemattomiin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mikä trailerissa oli näyttänyt pelkältä räjähtelyltä räjähtelyn vuoksi ja päättömältä toiminnalta ilman muuta päämäärää kuin näyttää päheältä, olikin…no, vähän sitäkin, mutta myös paljon muuta. Nojauduin paikallani eteenpäin kohti valkokankaalla eskaloituvaa kaaosta, henkeä pidätellen ja adrenaliinipäissäni. Se intensiteetti. Tapahtuvat etenivät hengästyttävällä vauhdilla, rummut pauhasivat, rujosti soiva sähkökitara syöksi liekkejä ja saattueellinen sotakoneita vatipäisine kuskeineen jyräsi aavikolla nostattaen massiivisia tomupilviä mennessään. 

Juonta elokuvassa on kieltämättä vain koristeeksi ja jokaisella hahmolla enemmän tai vähemmän mutterit hukassa, mutta ne ovat sivuseikkoja. Fury Road on kahden tunnin kaistapäinen, nitroahdettu, ruosteen ja kromin tahrima pakotarina halki loputtoman aavikon, johon on syytä vain heittäytyä liikoja miettimättä ja keskittyä fiilistelemään mukana. Ihan täpöillä.

Elokuva ei onneksi edes yritä olla suora jatko-osa edellisille Mad Maxeille. Yhteistä edeltäjien kanssa ovat oikeastaan itse Max sekä bensankäryinen, sodan ja energiakriisin runtelema maailma kaikissa ruskean eri sävyissä. Kun Maxin esittäjäkin on vaihtunut Gibsonista Tom Hardyyn, muutokset ovat enemmän kuin paikallaan. Toisin kuin moni muu kasarielokuvien uudelleenlämmittely, Fury Road ei roiku liiaksi menneessä, vaan kiertää helposti kuopat ja töyssyt armottomalla tiellään Valhallaan.

Max on tällä kertaa tosiaan Mad. Hardyn esittämänä hahmosta muodostuu Gibsonin ex-poliisi-Maxia nyrjähtäneempi, sisäänpäinkääntyneempi ja yhä vastentahtoisemmin omilta teiltään poikkeava sekopää. Hahmossa on monia muitakin, pieniä ja helposti selittyviä, mutta myös isompia ja suorassa ristiriidassa aiempaan tarinataustaan olevia eroja. Sattumalta lueskelin juuri netissä vastaan tullutta faniteoriaa, jossa leikittiin jopa ajatuksella, ettei Hardyn Max olisikaan täsmälleen sama hahmo kuin aiemmin, vaan ennemminkin seuraaja, uusi Road Warrior. Oli spekulaatioilla pohjaa tai ei, päästään vialla oleva, menneisyyden haamujen riivaama Max istuu näin päivitettynä Fury Roadin maailmaan Gibsonin astetta tasapainoisempaa kasari-Maxia paremmin. 

Sitä en olisi kuitenkaan ikinä arvannut, miten vahvasti Mad Max: Fury Roadin onnistuminen oli loppupeleissä kiinni henkilöhahmojen ja näiden välisten suhteiden käsittelystä. Toisin kuin elokuvan nimestä voisi päätellä, Max jää yllättäen tarinan sivuhahmoksi. Suurimman osan huomiosta vie ansaitusti Imperator Furiosa, huikea Charlize Theron, joka kynittytukkaisena taistelurekan kuskina ja sotapomona nousee elokuvan keskeisimmäksi henkilöksi. Furiosasta on vaikea kertoa mitään spoilaamatta (ja mm. täällä sanottiin jo öbaut kaikki tarvittava), joten tyydyn innosta hihkuen toteamaan, että hahmo menee heittämällä elokuvahistorian kykenevien, vahvojen ja uskottavien naishahmojen raivostuttavan pieneen joukkoon, sinne Alienin Ellen Ripleyn, Terminatorin Sarah Connorin ja Kill Billin Beatrix Kiddon seuraksi. Vihdoinkin, onhan tässä jo hetki odoteltu jatkoa tälle listalle. (Tjeu myös feministmadmax-tumblr-sivu, joka kertoo [jokseenkin spoilerittomasti] oikeastaan kaiken olennaisen Furiosasta, Maxin roolista ja elokuvasta muutenkin.)

Yhteenvetona: lopeta se, mitä olet tekemässä ja mene elokuviin. Takaan, että olet yhä iltaan mennessä pärinöissäsi ja valmis muuttamaan tukkatyylisi monta astetta lyhyempään. 

Tämä oli hyvä.