Aina mun pitää viisuilla.

Puhutaanpa hetki Euroviisuista.

Myönnän kuuluvani siihen omituiseen joukkoon vakavamielisiä musiikinharrastajia, jotka ovat täysin myytyjä tälle jokavuotiselle poppikarnevaalille. Samaa mielenhäiriötä esiintyy laajasti myös muussa tuttavapiirissäni, ikään, sukupuoleen tai musiikillisiin mieltymyksiin katsomatta.

Syitä kysyttäessä nostan kädet pystyyn ja sanon: beats me. Mulla ei kerta kaikkiaan ole mitään edes etäisesti järkevää selitystä sille, miksi näinkin vihamielisesti huonoon musiikkiin suhtautuvat tyypit heittäytyvät kerta toisensa jälkeen innolla viisuhuumaan. Sillä sanottavahan se on: Euroviisukappaleet ovat pääsääntöisesti kertakäyttöistä, pateettista tai muuten vain kuuntelukelvotonta tauhkaa, tehtailtu miellyttämään mahdollisimman monia, eikä ärsyttämään ketään. Silti siinä yhdistelmässä kitchiä, naiivia, laskelmoitua ja ihan vain rehellisen sekopäistä on jotain täysin vastustamatonta. Jotain sellaista, joka vetää vuodesta toiseen päivystämään vähintään finaalilähetyksen ajaksi television eteen.

Asiaan kuuluu, että kotikatsomoon kutsutaan joukko samanhenkisiä tyyppejä, tulevaan koitokseen varustaudutaan asianmukaisilla ruoka- ja juomatarjoiluilla, kappaleita kommentoidaan sopivan levottomaan sävyyn ja lopuksi lasketaan omat pisteet (koska muu Eurooppa äänestää aina ihan väärin).

Koskaan en lakkaa hämmästymästä, miten väärässä yleensä olen veikkaillessani tulevia kärkikahinoita. Lopputulokseen vaikuttavat naapurisuhteet, skandaalit, hypetykset, asenneilmapiiri ja kuun asento taivaalla ovat sen sortin kappaleista riippumatonta salatiedettä, etten edes yritä tajuta. Useimmiten voittajabiisi on käsillä, kun joko a) osutaan yleiseurooppalaisesti kaikkia miellyttävään sweet spotiin (ts. geneeristä, mutta tarttuvaa) tai b) kohautetaan jollain näkyvällä, mutta verraten helposti sulatettavalla tavalla (kts. Conchita Wurst). Ja sitten on esimerkiksi Lordi, jonka voittoa en edelleenkään osaa järkeistää. 

Tämän vuoden viisurupeamasta on tulossa raskas, koska joukossa on julmettu määrä nyyhkyisiä maailmanparannusballadeja ja sitä paitsi mulla on kauhea epäilys, että Ruotsi voittaa kuitenkin. Ei välttämättä siksi, että kappale itsessään olisi erityisen loistava, vaan siksi, että esitys on pirullisen nerokas yhdistelmä henkkamaukan mallin näköistä laulajakundia, helposti mieleen jäävää melodiaa ja aikast päheitä taustaprojisointeja, jotka hämäävät uskomaan biisin voittipotentiaaliin.

Varsinaista henkilökohtaista suosikkia mulla ei ole (koska Pertti Kurikan nimipäivät meni tippumaan jatkosta, buu!), mutta jotenkin tykkään esimerkiksi Slovenian kuuloketytöstä. Jos ei muuten, niin ilmaviulu on ainakin kova. Ja okei, myönnetään, Viroa symppaan ihan vain sen naapuruuden vuoksi, Norjaa siksi, että olen ehkä vähän tyttöihastunut punatukkaiseen Debrah Scarlettiin. 

Kuka muu kehtaa tunnustaa? Kuitenkin katsotte!