Olen vähän sitä tyyppiä ihmisiä, jotka ovat aina kaikesta jotain mieltä, mutta silti haluttomia ilmaisemaan mielipiteitään ääneen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi selvittääkseen, että jumituksen taustalla on kaikkia järjen rajoja kaihtava kritiikin pelko. Kun ei sano mitään, ei myöskään tule paljastetuksi siksi hölmöksi mikä synkimmillä itsekriittisyyden hetkillään epäilee olevansa. Niin helppoa se on.

Tämän ajatusketjun sysäsi liikkeelle pari päivää sitten käyty keskustelu. Kohtalotoverini kertoi olevansa vastentahtoinen tuomaan esille elokuviin liittyviä näkemyksiään lähipiiriin kuuluvan alan ammattilaisen vuoksi. Noin puoli sekuntia myöhemmin huomasin yllätyksekseni pitäväni palopuhetta siitä, miten ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden ei pitäisi olla ainoa edellytys mielipiteen ilmaisemiselle. En tiedä teistä, mutta ainakin omaan korvaani ajatus oikean koulutuksen ylivallasta mielipidemarkkinoilla kuulostaa harvinaisen tylsältä. Ammattilaisia ilman muuta tarvitaan, mutta sen ei tulisi olla ainoa painavan sanan oikeutus. 

Palopuheen takana oli henkilökohtainen kokemus, loputon hämmästys siitä, kun joku nolostuu kysyttäessä taiteeseen liittyvää mielipidettä, koska ei mielestään tiedä tai ymmärrä mitään taiteesta. No, minä tiedän, mutta vähintään yhtä kiinnostunut kuin omasta tai kollegoiden mielipiteestä, olen myös täysin toisenlaisista lähtökohdista avautuvista näkökulmista. Liian moni asia jää sanomatta henkilökohtaisen kokemuksen vähättelyn vuoksi. Mitä järkeä on pallotella ajatuksia vain pienen, suljetun piirin sisällä, kun sen ulkopuoleltakin löytyy osuvia ajatuksia ja teräviä havaintoja? Onko tosiaan niin, että käsitys oikeasta ja väärästä mielipiteestä on edelleen näin voimissaan? 

Kerronpa vielä toisenkin asian. Sekalaiseen työhistoriaani liittyy parin kuukauden ajanjakso, jona kirjoitin tanssikritiikkejä tietämättä tanssista juurikaan (lue: yhtään) mitään. Sekaannuin hommaan alalla työskentelevän kaverini kautta, joka houkutteli minut mukaan kirjoitusprojektiin vastusteluistani huolimatta. Tietysti vastustelin, sillä mitä sanottavaa koko taiteen lajia tuntemattomalla ummikolla voisi olla ammattilaisyleisölle?

Kävi ilmi, että paljonkin. 

Kun heti alusta asti toin selvästi ilmi taustani ja lähtökohtani, itse kirjoittaminen oli yllättäen helppoa. Ei ollut mitään järkeä teeskennellä tietävänsä jotain tanssin tekniikasta tai historiasta, oli parempi heittäytyä seuraamaan esityksiä puhtaasti esteettisistä lähtökohdista. Sen osaan, siinä olen hyvä. Myös palaute oli hyvää, joten jotain tein kai oikein.

Ja kas, niin yksi päänsisäinen seinä oli murrettu.

Näin jälkeenpäin ajateltuna monta vuosien varrella sanomatta jätettyä asiaa olisi aivan hyvin voinut sanoa. Mitä siitä, vaikka monet silloisista aivoituksistani eivät ehkä olleetkaan täysin tukevalla pohjalla, niinhän oppimisprosessi toimii. Ei tieteellisessä tutkimuksessakaan umpikuja ole virhe, se on vain osoitus siitä, ettei vastaus ollut siellä missä luultiin. Silti taas ollaan vähän viisaampia.

Tässäkin kiitos ikääntymisestä, sillä ne kaikkein ehdottomimmat ja mustavalkoisimmat näkemykset ovat karisseet pois tai muuttuneet, järkevimmät ja perusteltavimmat ovat jääneet. Ne sellaiset mielipiteet, jotka tuntuvat omilta ja joiden takana voi siksi sumeilematta seistä. Ehkä se on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta, ehkä vain oivallus siitä, ettei tässä maailmassa pääse oikein mihinkään avaamatta suutaan, mutta viime aikoina olen sparrannut itseäni sanomaan enemmän ääneen. En vielä ole aivan täysin sinut ajatuksiini kohdistuvan kritiikin kanssa, mutta sen tajuan jo, että välillä sitä on siedettävä murtaakseen lisää itselleen asettamiaan rajoja.

Aiheeseen mitenkään liittymättömät kuvat: otettu asuntomme parvekkeelta eräänä loppukesän päivänä, kun naapurikaupunginosassa tapahtui Top Gun-asioita