Omistamisesta

Kuluneiden kuukausien aikana olen miettinyt paljon omistamista. 

Monien muiden kaltaisteni tavoin olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että omaisuuden haalimisen sijaan elämässä ratkaisevat sittenkin ne asiat, joita ei voi sanan varsinaisessa merkityksessä omistaaÄlkää ymmärtäkö väärin, esimerkiksi kotini ei suinkaan ole pelkistetty askeetikon unelma, vaan ennemminkin tavarakaaos täynnä kirjoja, cd-levyjä, kirpparille joskus määrittelemässä tulevaisuudessa kulkeutuvia vaatekasseja ja purkamattomia laatikoita viiden vuoden takaisesta muutosta. Laatikoita, joiden sisällöistä en tiedä juuri muuta kuin sen, etten ole kaivannut niitä sen koommin kertaakaan. 

Juuri tämä tukahduttava tavaramäärä on pakottanut pohtimaan sitä, mikä on olennaista ja mikä turhaa. Säilön asunnossani lukuisia asioita, joista olisin valmis luopumaan heti, kunhan vain keksisin tavan tehdä sen ilman säätämistä ja siivousrumbaa. Paljon on sellaista, joka on kulkenut mukana jostain epämääräisistä, tunteeseen tai velvollisuuteen liittyvistä syistä, mutta joka olisi jo ajat sitten joutanut pois. Sitten on niitä asioita, joista en halua luopua, mutta tarvittaessa voisin. Muutamasta harvasta vain ehdottoman pakon edessä ja vielä harvemmasta en ollenkaan. Kun turhan painolastin karsii pois, jäljelle jäävät vain ehdottomimmat lempparit, käytännöllisimmät tavarat ja rakkaimmat muistoesineet. Kaikki tarpeellinen.

10809926_1559128560991402_1328731728_n.jpg

Harvat omistamistani tavaroista ovat olleet alun perin turhia. Niistä on tullut sitä ajan saatossa, menneet tyylit ja lempiasiat ovat kerrostuneet kaappieni perälle muistuttamaan siitä, kuka olin tai luulin olevani. Bändipaitoja, joita käytän nykyään harvakseltaan, korkokenkiä ajalta, ennen kuin myönsin olevani mukavuudenhaluinen tennarityttö, liian asiallisia (ja lyhyitä) mekkoja, luettuja kirjoja, joita en aio enää lukea toista kertaa, sekalaisia kahvikuppeja kahdesta yhteenlyödystä astiakaapista, levyjä joita rakastin, mutta joita nykyään kuuntelen vain satunnaisissa nostalgiapuuskissa (ja silloinkin Spotifysta), alelaarista parilla eurolla ostettuja leffoja ja pelejä, jotka olivat alelaarissa syystä. 

Tavarat hidastavat matkantekoa, oli kyse sitten elämästä, muuttamisesta tai liikkumisesta paikasta toiseen. Ystäväpiirissäni minut tunnetaan naisena, joka on selvinnyt kahden viikon jenkkireissun mennen tullen pelkillä käsimatkatavaroilla. Menomatkalla New Yorkissa lentokenttähenkilökunta kyseli loppujen kantamusteni perään, osoitin hämmästyneenä selässäni ollutta reppua. No, this is all of it. Kyselijöitä nauratti. Niin minuakin, kiirehtiessäni optimistisesti ajoitetulle vaihtolennolle, jolle mikään ruumassa kulkeva ei ikipäivänä olisi ehtinyt mukaan.   

Lomamatkoillani haluan kulkea kevyesti, huolettomasti ja nopeasti. Seuraava tavoitteeni on oppia soveltamaan tätä ajattelutapaa myös muussa elämässäni.

img_20150623_123534.jpg

Hesarissa oli taannoin juttu siitä, miksi kokemukset tekevät onnellisemmaksi kuin materia. Jutussa esitetyissä perusteluissa oli paljon sellaista, jonka tunnistan omasta ajatusmaailmastani. Tavarat ovat hetkellisiä, hajoavaisia ja vaihtuvia, eikä niiden haluaminen lopu ostamalla lisää. Muistot ja kokemukset sen sijaan pysyvät. Osa niistä omia ja yksityisiä, mutta parhaat jonkun tärkeän kanssa jaettuja. 

En halua kantaa huolta asioista, jotka voi rikkoa, hukata tai menettää. En halua stressata asuntolainoista tai remonteista. Haluan jatkossakin hassata rahani siihen, että näen, koen ja opin asioita, joita neljän seinän sisällä jäisin paitsi. Molempia en tällä budjetilla voi saada, joten valitsen omistamisen sijaan elämän.

hyvinvointi mieli ajattelin-tanaan sisustus

Max

”My world is reduced to a single instinct: Survive. As the world fell it was hard to know who was more crazy. Me… Or everyone else.”

Moni asia on muuttunut sitten teini-iän, mutta elokuvamakuni ei juurikaan. Se noudattaa edelleen mm. seuraavia lainalaisuuksia:

1) dystopia on pop. Jos tarina sijoittuu katastrofin/ideologian/konfliktin nyrjäyttämään vaihtoehtotodellisuuteen, unohdan kaiken kriittisyyteni ja annan kyseenalaistamatta anteeksi aurinkokunnan kokoiset juoniaukot, irrationaalisesti käyttäytyvät henkilöt ja muutkin toteutukseen liittyvät hölmöydet. 

2) action-leffoissa rautainen 1980-luku jyrää edelleen ikuisesti. ’Nuff said.

Onneksi jaan kotini ja elämäni  henkilön kanssa, joka ymmärtää hyvin pakkomielteitäni. Ei siis ehkä suuri yllätys, että alkuperäinen Mad Max-trilogia on vuosien varrella pyörähtänyt taloutemme dvd-soittimessa kerran jos toisenkin. Max Rockatansky, tuo yksinäinen, traumaattisesti perheensä menettänyt aavikkosoturi, joka käy omaa selviytymiskamppailuaan hiekanvärisessä, post-apokalyptisessa maailmassa, anarkiaan vajonneiden yhteiskunnan rippeiden laitamilla. Klassikkokamaa.

Niinpä sitten nähdessäni ensi kertaa Mad Max: Fury Roadin trailerin, reaktioni oli… öö, ei. 

Ehei. 

fza5owf.jpg

(Kuva: The Oatmeal)

”Tää näyttää ihan helvetin typerältä”, sanoi hän tuohtuneena. ”Perus aivotonta Hollywood-tauhkaa.” 

Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.

Sillä niinhän siinä kävi, että mitä skeptisyydestäni oli jäljellä vielä elokuvateatteriin tultaessa, se kaikki haihtui olemattomiin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mikä trailerissa oli näyttänyt pelkältä räjähtelyltä räjähtelyn vuoksi ja päättömältä toiminnalta ilman muuta päämäärää kuin näyttää päheältä, olikin…no, vähän sitäkin, mutta myös paljon muuta. Nojauduin paikallani eteenpäin kohti valkokankaalla eskaloituvaa kaaosta, henkeä pidätellen ja adrenaliinipäissäni. Se intensiteetti. Tapahtuvat etenivät hengästyttävällä vauhdilla, rummut pauhasivat, rujosti soiva sähkökitara syöksi liekkejä ja saattueellinen sotakoneita vatipäisine kuskeineen jyräsi aavikolla nostattaen massiivisia tomupilviä mennessään. 

Juonta elokuvassa on kieltämättä vain koristeeksi ja jokaisella hahmolla enemmän tai vähemmän mutterit hukassa, mutta ne ovat sivuseikkoja. Fury Road on kahden tunnin kaistapäinen, nitroahdettu, ruosteen ja kromin tahrima pakotarina halki loputtoman aavikon, johon on syytä vain heittäytyä liikoja miettimättä ja keskittyä fiilistelemään mukana. Ihan täpöillä.

screen-shot-2015-03-31-at-4.25.21-pm1-930x546.png

Elokuva ei onneksi edes yritä olla suora jatko-osa edellisille Mad Maxeille. Yhteistä edeltäjien kanssa ovat oikeastaan itse Max sekä bensankäryinen, sodan ja energiakriisin runtelema maailma kaikissa ruskean eri sävyissä. Kun Maxin esittäjäkin on vaihtunut Gibsonista Tom Hardyyn, muutokset ovat enemmän kuin paikallaan. Toisin kuin moni muu kasarielokuvien uudelleenlämmittely, Fury Road ei roiku liiaksi menneessä, vaan kiertää helposti kuopat ja töyssyt armottomalla tiellään Valhallaan.

Max on tällä kertaa tosiaan Mad. Hardyn esittämänä hahmosta muodostuu Gibsonin ex-poliisi-Maxia nyrjähtäneempi, sisäänpäinkääntyneempi ja yhä vastentahtoisemmin omilta teiltään poikkeava sekopää. Hahmossa on monia muitakin, pieniä ja helposti selittyviä, mutta myös isompia ja suorassa ristiriidassa aiempaan tarinataustaan olevia eroja. Sattumalta lueskelin juuri netissä vastaan tullutta faniteoriaa, jossa leikittiin jopa ajatuksella, ettei Hardyn Max olisikaan täsmälleen sama hahmo kuin aiemmin, vaan ennemminkin seuraaja, uusi Road Warrior. Oli spekulaatioilla pohjaa tai ei, päästään vialla oleva, menneisyyden haamujen riivaama Max istuu näin päivitettynä Fury Roadin maailmaan Gibsonin astetta tasapainoisempaa kasari-Maxia paremmin. 

mad_max-_fury_road-1.jpg

Sitä en olisi kuitenkaan ikinä arvannut, miten vahvasti Mad Max: Fury Roadin onnistuminen oli loppupeleissä kiinni henkilöhahmojen ja näiden välisten suhteiden käsittelystä. Toisin kuin elokuvan nimestä voisi päätellä, Max jää yllättäen tarinan sivuhahmoksi. Suurimman osan huomiosta vie ansaitusti Imperator Furiosa, huikea Charlize Theron, joka kynittytukkaisena taistelurekan kuskina ja sotapomona nousee elokuvan keskeisimmäksi henkilöksi. Furiosasta on vaikea kertoa mitään spoilaamatta (ja mm. täällä sanottiin jo öbaut kaikki tarvittava), joten tyydyn innosta hihkuen toteamaan, että hahmo menee heittämällä elokuvahistorian kykenevien, vahvojen ja uskottavien naishahmojen raivostuttavan pieneen joukkoon, sinne Alienin Ellen Ripleyn, Terminatorin Sarah Connorin ja Kill Billin Beatrix Kiddon seuraksi. Vihdoinkin, onhan tässä jo hetki odoteltu jatkoa tälle listalle. (Tjeu myös feministmadmax-tumblr-sivu, joka kertoo [jokseenkin spoilerittomasti] oikeastaan kaiken olennaisen Furiosasta, Maxin roolista ja elokuvasta muutenkin.)

Yhteenvetona: lopeta se, mitä olet tekemässä ja mene elokuviin. Takaan, että olet yhä iltaan mennessä pärinöissäsi ja valmis muuttamaan tukkatyylisi monta astetta lyhyempään. 

Tämä oli hyvä.

kulttuuri suosittelen leffat-ja-sarjat ajattelin-tanaan