Omistamisesta
Kuluneiden kuukausien aikana olen miettinyt paljon omistamista.
Monien muiden kaltaisteni tavoin olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että omaisuuden haalimisen sijaan elämässä ratkaisevat sittenkin ne asiat, joita ei voi sanan varsinaisessa merkityksessä omistaa. Älkää ymmärtäkö väärin, esimerkiksi kotini ei suinkaan ole pelkistetty askeetikon unelma, vaan ennemminkin tavarakaaos täynnä kirjoja, cd-levyjä, kirpparille joskus määrittelemässä tulevaisuudessa kulkeutuvia vaatekasseja ja purkamattomia laatikoita viiden vuoden takaisesta muutosta. Laatikoita, joiden sisällöistä en tiedä juuri muuta kuin sen, etten ole kaivannut niitä sen koommin kertaakaan.
Juuri tämä tukahduttava tavaramäärä on pakottanut pohtimaan sitä, mikä on olennaista ja mikä turhaa. Säilön asunnossani lukuisia asioita, joista olisin valmis luopumaan heti, kunhan vain keksisin tavan tehdä sen ilman säätämistä ja siivousrumbaa. Paljon on sellaista, joka on kulkenut mukana jostain epämääräisistä, tunteeseen tai velvollisuuteen liittyvistä syistä, mutta joka olisi jo ajat sitten joutanut pois. Sitten on niitä asioita, joista en halua luopua, mutta tarvittaessa voisin. Muutamasta harvasta vain ehdottoman pakon edessä ja vielä harvemmasta en ollenkaan. Kun turhan painolastin karsii pois, jäljelle jäävät vain ehdottomimmat lempparit, käytännöllisimmät tavarat ja rakkaimmat muistoesineet. Kaikki tarpeellinen.
Harvat omistamistani tavaroista ovat olleet alun perin turhia. Niistä on tullut sitä ajan saatossa, menneet tyylit ja lempiasiat ovat kerrostuneet kaappieni perälle muistuttamaan siitä, kuka olin tai luulin olevani. Bändipaitoja, joita käytän nykyään harvakseltaan, korkokenkiä ajalta, ennen kuin myönsin olevani mukavuudenhaluinen tennarityttö, liian asiallisia (ja lyhyitä) mekkoja, luettuja kirjoja, joita en aio enää lukea toista kertaa, sekalaisia kahvikuppeja kahdesta yhteenlyödystä astiakaapista, levyjä joita rakastin, mutta joita nykyään kuuntelen vain satunnaisissa nostalgiapuuskissa (ja silloinkin Spotifysta), alelaarista parilla eurolla ostettuja leffoja ja pelejä, jotka olivat alelaarissa syystä.
Tavarat hidastavat matkantekoa, oli kyse sitten elämästä, muuttamisesta tai liikkumisesta paikasta toiseen. Ystäväpiirissäni minut tunnetaan naisena, joka on selvinnyt kahden viikon jenkkireissun mennen tullen pelkillä käsimatkatavaroilla. Menomatkalla New Yorkissa lentokenttähenkilökunta kyseli loppujen kantamusteni perään, osoitin hämmästyneenä selässäni ollutta reppua. No, this is all of it. Kyselijöitä nauratti. Niin minuakin, kiirehtiessäni optimistisesti ajoitetulle vaihtolennolle, jolle mikään ruumassa kulkeva ei ikipäivänä olisi ehtinyt mukaan.
Lomamatkoillani haluan kulkea kevyesti, huolettomasti ja nopeasti. Seuraava tavoitteeni on oppia soveltamaan tätä ajattelutapaa myös muussa elämässäni.
Hesarissa oli taannoin juttu siitä, miksi kokemukset tekevät onnellisemmaksi kuin materia. Jutussa esitetyissä perusteluissa oli paljon sellaista, jonka tunnistan omasta ajatusmaailmastani. Tavarat ovat hetkellisiä, hajoavaisia ja vaihtuvia, eikä niiden haluaminen lopu ostamalla lisää. Muistot ja kokemukset sen sijaan pysyvät. Osa niistä omia ja yksityisiä, mutta parhaat jonkun tärkeän kanssa jaettuja.
En halua kantaa huolta asioista, jotka voi rikkoa, hukata tai menettää. En halua stressata asuntolainoista tai remonteista. Haluan jatkossakin hassata rahani siihen, että näen, koen ja opin asioita, joita neljän seinän sisällä jäisin paitsi. Molempia en tällä budjetilla voi saada, joten valitsen omistamisen sijaan elämän.
