Samaan aikaan kun uudet ylioppilaat eri puolilla maata valmistautuivat juhliinsa, eräs ikiopiskelija kulki tentin jälkeen yliopistolta kohti keskustaa ja rallatti mielessään mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti…

Paitsi että eipäs muuten tallaakaan, sillä tämä tentti oli erityinen. Se oli nimittäin maisterintutkintoni viimeinen.

On ollut hetkiä, joina olen vahvasti epäillyt pääseväni ikinä edes tähän pisteeseen. Aina ei kuitenkaan ollut näin, aluksi kaikki meni erinomaisen hyvin, katkeamattomassa opintoputkessa, jossa ei tarvinnut pysähtyä miettimään tekemistensä järkevyyttä saati tulevaisuutta. Peruskoulu, lukio, yliopisto, humanististen tieteiden kandidaatti, yhtenä liukumäkenä. Ja sitten seinä.

Nyt pelkästään viimeisen vuoden sisään olen käynyt läpi parikin eksistentiaalista kriisiä, joiden aikana olen päättänyt lyödä hanskat tiskiin, vaihtaa alaa, muuttaa ulkomaille, etsiä täysipäiväisen työn vaikka väkisin, tehdä mitä tahansa muuta, kunhan en joutuisi kohtaamaan keskeneräisten, hajallaan kahdessa yliopistossa olevien opintopisteideni kaaosta. Olen pyristellyt turhauttavassa opiskelun ja työelämän välitilassa, jossa yhdistyvät molempien maailmojen huonot puolet. 

Syy kriiseilyyn on lopulta yksinkertainen: kun opinnot alkavat venyä yhdeksännelle vuodelle, on jo kaiken kaikkiaan aika eri tyyppi kuin se vastavalmistunut, tuore ylioppilas, jolle maailma on täynnä pelkkiä mahdollisuuksia. Vähän paremmin perillä itsestään ystävänä, kumppanina, työntekijänä ja ihmisenä muutenkin (mitä nyt vähän huolestuneempi hallitusohjelmista, ilmastonmuutoksesta, työllisyystilanteesta, tulevasta ja ihan kaikesta). Mutta toisin kuin silloinen, putkinäköisen huoleton minäni, myös tolkuttoman kujalla siitä, mitä tai kuka oikeastaan haluaisi olla, vaikka vastausten piti jo olla selvillä. 

Tämä ei nimittäin mennyt ihan niin kuin olin kuvitellut. Pohjimmiltani olen paatunut ylisuorittaja, josta valmistumisen viivästyminen vielä hetki sitten tuntui Suurelta Epäonnistumiselta, olkoonkin, että kaikki siihen vaikuttaineista asioista eivät edes olleet täysin omissa käsissäni. Epäonnistumisen tunteesta seurasi ahdistus, ahdistuksesta lamaannus ja puolivalmiista opinnoista kasvoi iso, vastenmielinen, tahmainen mörkö, johon koskeminen puistatti. 

Kesti kauan tajuta, ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Riman voi laskea korkeuksistaan vähän helpommin saavutettavalle tasolle ilman, että mitää pahaa tapahtuu. Nykyään opettelen olemaan armollisempi itselleni. Kohautan olkiani, hengitän syvään ja totean ruotsinkielentaidon rippeilläni sådant är livet. Sellaista se nyt vain joskus on, tämä konsepti nimeltä elämä. Aina ei mene ihan niin kuin Störmsössä.

Gradu odottaa vielä viimeistelijäänsä, sitten tämä on loppu. Omalta osaltani se tavallaan on ollut sitä jo tovin, sillä en ole enää aikoihin osallistunut ainejärjestötoimintaan, opiskelijabileisiin, oppiaineen ekskursioille tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen, minkä ympärillä yhteisöni elämä vielä muutama vuosi sitten pyöri. Yliopistomaailma on silti edelleen suuri osa identiteettiäni ja siitä irtautuminen tarkoittaa muutosta kaikkeen siihen, mihin olen mieltänyt itseni kuuluvaksi suurimman osan aikuisiästäni.

Ei kai mikään uusi voi alkaa ilman irtipäästämistä menneistä.  

Tosin

lähipiirini kauhuksi sana väitöskirja on jo mainittu.