Kun kuopuksen erityisyys alkoi selvitä, aloin minä etsiä vaistomaisesti keinoja selviytyäkseni itse sen aiheuttamasta kriisistä. Alun sokkivaiheessa lamaannuin – en pystynyt esimerkiksi kirjoittamaan tai tekemään töitä, urheilukin jäi. Sokista sopeutumisvaiheeseen siirtyessäni sain osittain toimintakykyni takaisin ja suuntasin päivittäin metsään, jonka laidalla asun. Metsästä tuli turvapaikkani, jossa oli ahdistuneenakin aina hetken ajan parempi olla.

Odotin käsi ovenkahvalla puolisoni paluuta töistä, jotta pääsisin metsään juoksemaan ja itkemään ahdistustani. Mutta usein kävikin niin merkillisesti, että metsään päästyäni sisältäni kumpusikin ensin vain kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä elämässäni oli. Jotenkin siellä ikimäntyjen ja kuusien suojissa ja kaukana maailman melusta oli helppoa nähdä asia isossa kuvassa: Tällainen koettelemus minun elämääni nyt jostakin syystä annettiin. Mutta minä selviäisin kyllä tästäkin.

Kehoni oppi nopeasti, että metsässä oleminen laittaa hyvänolon hormonit liikkeelle ja vaimentaa hetkeksi jäytävän ahdistuksen. Metsästä tuli kuin terveellistä huumetta, jota halusin aina lisää. Juoksin, kävelin, joskus pyöräilinkin. Joskus tein pitkän kestävyyslenkin, joskus vain samoilin ja etsin uusia salaisia paikkoja. Joskus lähdin tavoitteenani juosta tehokas intervallijuoksu, mutta jokin, ehkä linnun laulu, saikin minut hidastamaan ja lopulta istahtamaan kannon nokalle aistimaan luontoa. Syksyisin väkevää sateesta kostean kaarnan ja maan tuoksua, keväisin puron pulputusta ja muuttolintujen kiihkeään konsertointia.

Olin aina tykännyt luonnosta ja tonttimme valintaankin vaikutti metsän läheisyys. Mutta nyt luonnon ihmeellisyys avautui minulle täysin – imin itseeni ja haavoihini sen parantavaa ja rauhoittavaa vaikutusta. Vanha laulu lapsuudestani alkoi usein soida päässäni ja tavoittelin muistiini sen samaistuttavia sanoja:

”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin täällä palvella Jumalaa. Mun urkuni kauniit, soikaa!”

Myös kuopus on päässyt muun perheen mukana vauvasta asti metsään. Ensin rattaissa tai toisen vanhemman olkapäillä istuen, sittemmin itse kävellen ja juosten. Hän on saanut lukemattomat kerrat istua mättäillä ja maistella mustikoita ja puolukoita, käpyjä ja keppejä. Lintujen laulu saa hänet kikattamaan, kuten myös havunneulasten pistely paljaiden jalkapohjien alla. Metsän keskellä on luonnon itse muovaama suuri monttu, jonne kuopus pääsee talvisin sisarusten kanssa laskemaan mäkeä. Vanhemmat saavat samalla suoritettua mäkitreenin ja lisää voimaa jalkoihin vedellessään pulkkaa ylös aina uudestaan.

Olen oman sopeutumisprosessini käynyt ja hyväksynyt tilanteen täysin. Tätä kirjoittaessani piti oikein muistella, minkälaiselta ahdistus silloin tuntui. Kuopus on samalla tavalla osa elämääni kuin muutkin lapseni, ei sen enempää eikä vähempää. Elämä on kuitenkin mitä on ja huonot ajat ovat osa elämää niin kuin hyvätkin.

Mutta niitä varten minulla on metsä, terapeuttini.

Perhe edellä puuhun -hanke on osa Leijonaemot ry:n perhe- ja sisarustoimintaa. Hankkeessa lähdetään koko perheen voimin tutkimaan luontoa ja sen päätarkoitus on vahvistaa erityislapsiperheiden voimavaroja, vahvuuksia ja sisäistä vuorovaikutusta. Hanke on STEA:n rahoittama vuosille 2018-2020. 

https://www.facebook.com/perheedellapuuhun/

https://leijonaemot.fi/tag/perhe-edella-puuhun/

”Miksi vain harvoin saa lukea siitä, kuinka paljon onnellisuutta vauva tuo elämään?” mietiskeli vaativasta ja vastuullisesta työstään äitiyslomalle jäänyt ystäväni. Hänestä huokui ilo, tasapaino ja tyytyväisyys, eikä mikään kertonut siitä, että vielä jokin aika sitten hän oli käynyt lähellä työuupumusta.

Ystäväni ei ole yksin harmitellessaan julkisuudessa esitettävää negatiivista kuvaa lapsista. Moni tuore vanhempi – joka on saattanut elää ilman kosketusta lapsiperheisiin, jolloin median välittämä kuva on ainut totuus, jonka varassa he ovat eläneet – kertoo yllättyneensä siitä, kuinka mukavaa lapsen kanssa on ja kuinka paljon merkitystä lapsi tuo elämään.

Eikä ole ihme, että yllättyvät. Jos mediaan on uskominen, muuttuu elämä lapsen myötä ankeaksi prismaperhearjeksi. Samaan syssyyn onnellisuus vähenee ja erotilastoihin päätyminen on todennäköistä.

Kukapa tämmöistä elämää tavoittelisi?

Lapsen myötä elämä ei muutu täydelliseksi, eikä se ole sitä ilman lastakaan. Jatkuva ulkopuolelta tuleva negatiivinen vire lapsiperhe-elämästä syöpyy kuitenkin alitajuntaan ja vaikuttaa taustalla päätösten teossa.

Kaikenlaisille äänille täytyy antaa tilaa, eikä sulkea silmiä nurjiltakaan puolilta. Lapsiperhearki on usein väsyttävää ja muiden väsyneiden vanhempien vertaistuki on silloin arvokasta.

Totta on kuitenkin myös se, että lapset sitovat vanhempia entistä tiiviimmin yhteen ja tuovat onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Miksi tämä näkökulma jää usein vähemmälle huomiolle?

Syntyvyys on laskussa, eikä siihen ole yhtä selittävää syytä. Tutkimusten mukaan siihen vaikuttavat muun muassa työelämän vaatimukset ja pätkätyöt, lasten saannin vaikutukset uraan ja ansiotulojen kehitykseen sekä pidentyneen nuoruuden kulttuuri.

Lisäksi maassamme on jo valmiiksi lapsikielteinen kulttuuri. Jokainen Suomen- ja varsinkin pohjoismaiden rajojen ulkopuolella lasten kanssa reissannut tietää, mistä puhun. Lasten huomioimisen, ihailun ja bellabambinojen jälkeen kulttuurimme kielteisyys lapsia kohtaan näkyy entistä selvemmin. Tämän asian olisi jo kertakaikkiaan aika muuttua.

Jos jo nyt on huutava pula hoitajista ja vanhukset jäävät heitteille, minkälainen tilanne on sitten kun me olemme vanhoja ja autettavia? Rahalla saa ehkä ostettua itselleen hyvän hoitopaikan, mutta entä se aito lämpö ja välittäminen, jota myös vanha ihminen tarvitsee? Riittääkö siihen palkatun hoitajan kellontarkat käynnit?

Itsehän olen ehkä Suomen ainoa milleniaali, joka ei (ainakaan vielä) sijoita rahaa vanhuuden varalle. Olenkin ajatellut, että ehkä nämä lapseni ovatkin minun sijoituksiani. He toivottavasti haluavat tavata ja olla yhteydessä kanssani silloinkin, kun olen jo vanha ja autettava. Viettää aikaa luonani ja tuoda ehkä lapsiaankin mummoaan katsomaan. Ilman kaulassa roikkuvaa kellokorttia.

Sijoitusmielessä lapsi on tietenkin riski siinä missä muutkin sijoitukset: mitä vain voi elämän varrella tapahtua. Voi myös tapahtua se, mitä kukaan tuleva vanhempi ei usko eikä halua tapahtuvan, niin kuin meille kävi: lapsi syntyykin erityisenä ja tarvitsee itse apua koko elämänsä ajan.

Vaikka erityinen lapsi – aivan kuten kaikki muutkin lapset – tuo mukanaan huolta ja työtä, tuo hän myös uskomattoman määrän rakkautta ja merkitystä. Niin suurta, pyyteetöntä ja puhdasta rakkautta on hankalaa, miltei mahdotonta edes sanottaa.

Lopultahan elämässä onkin kyse rakkaudesta, läheisyydestä ja yhteydestä muihin ihmisiin. Ihmisen perustarve on hakea merkitystä elämälleen. Niin kuin kaikki suuret ja merkitykselliset asiat, vaatii lapsenkin kasvattaminen paljon työtä, venymistä ja kärsivällisyyttä.

Mutta se rakkaus. Siinä on kaikki.