Ladataan...
Kaikesta kyllä selviää

Vauvan hoitoa kuopuksen kanssa

 

Istuin olohuoneen sohvalla ja eräs asia ahdisti minua (PMS-lisineen). Olin oikein käpertynyt alakuloisena ajattelemaan tuota asiaa, kun kuopus juoksi keittiöstä olohuoneeseen hihkuen naurusta ja onnesta. Katsoin kuopusta ja tunsin, kuinka hyvän mielen aalto pyyhkäisi ylitseni ja aloin itsekin väkisinkin hymyillä. 

Siinä oikein havahduin ajattelemaan sitä, että näin tämäkin asia kääntyi päälaelleen: kuopus, jonka elämän ensimmäiset vuodet olivat minulle elämäni pahinta ahdistuksen aikaa, on nyt se, joka lievittää alakuloa ja olemassaolollaan aiheuttaa rintaani jatkuvia hyvänmielen läikähdyksiä.

On tämä elämä vaan jännää. 

Kuopus onkin oikea hyvänmielen lähetti ja hänen suosiostaan kilpailee koko perhe. Hän on hyvin lojaali sille, joka on leikkinyt ja viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa. Joskus hän on aivan isin tyttö (kun isi on jaksanut vaikkapa töiden jälkeen lähteä leikkimaahan), joskus äiti on ehdoton suosikki. 

Sisaruksistaan valokeilaan pääsee myös se, joka on hänen kanssaan eniten leikkinyt ja häntä huomioinut. Lempisisarus saa silloin paistatella hänen ylitsevuotavassa suosiossaan, ja hän palkitsee sen hetken suosikkiaan anteliaasti halailemalla ja pussailemalla.

Silloin tämä suosiossa oleva sisarus tulee kuopuksen kanssa muiden luo ja kehottaa kuopusta valitsemaan, kenen syliin hän haluaa tulla. Ja kuopushan tietenkin valitsee kaikkien joukosta juuri hänet, ja saa hänen silmänsä säihkymään ylpeydestä. Muut katsovat silloin haikeina vieressä ja yrittävät saada edes pientä huomiota vaikkapa pusun merkeissä. 

Kuopuksella on käsittämätön taito kietoa koko perhe pikkusormensa ympärille. Ja vaatiihan se nokkeluuttakin hoksata käyttää toimivaa palkitsemissysteemiä!

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Kaikesta kyllä selviää

 

 

Luen mielenkiinnolla ihmisten kokemuksia someahdistuksesta. Siitä, kuinka somen sisältö, sen jatkuva seuraaminen ja käyttäminen on alkanut aiheuttaa erilaisia ahdistusoireita. 

Luen, koska olen aika varma, että voisin olla yksi heistä. Jos siis käyttäisin somea. Tai no, tässähän sitä juuri käytelläänkin, mutta tämä onkin tällä hetkellä ainut somekanavani – lukuun ottamatta whatsapp-ryhmiä. 

Käväisin facebookissa kymmenisen vuotta sitten pyörähtämässä – ja ahdistuin heti. Liikaa informaatiota puolitutuilta, en halunnut edes tietää sitä kaikkea. Saati sitten jakaa laajalle laumalle omaa ja lasteni elämää kuvineen. Stalkkerin rooli ei myöskään tuntunut omalta. Lähdin pois sillä ajatuksella, että kirjaudun heti takaisin, kun koen jääväni jostakin paitsi. Vielä ei ole tuntunut siltä (muuta kuin hetkittäin, siitä lisää kohta). 

Instagramiin kirjauduin pari vuotta sitten siksi, koska lapsenikin meni sinne. Halusin olla tietoinen siitä, minkälaisella alustalla omat lapseni operoivat. No, se osoittautuikin hiljaiseksi paikaksi (koska snapchat), unohdin koko homman ja jätin seuraamispyynnöt vanhenemaan. En siis käytä sitäkään kanavaa, muuta kuin joskus harvoin kuvavirran pläräämiseen (mistä harvoin - tuskin koskaan inspiroidun millään tasolla).

Blogia olen kirjoittanut aiemminkin valitulle ryhmälle, tämä on siis jo toinen blogini. En ota tästäkään minkäänlaista stressiä, vaan kirjoitan silloin kun ehdin ja innostun. Asian laita olisi tietenkin toinen, jos tekisin tätä työkseni. En seuraa aktiivisesti blogin analytiikkaa, vaan käyn satunnaisesti kurkkaamassa ja ilahtumassa, että oho, vieläkin täällä näyttää käyvän lukijoita. 

Luin joskus jonkun toimittajan (en muista kuka) sanoneen, että facebookista lähteminen on toimittajan työitsemurha. Ja ymmärrän hyvin, mitä hän tällä sutkautuksellaan tarkoitti. Siellä pysyy kätevästi kärryillä pinnalla olevista aiheista ja onhan niitä haastateltaviakin helpompi saada sitä kautta. Otin siis tietoisen riskin jäämällä viestinnän ammattilaisena (silloin opiskelijana) pois somekentiltä. Välillä olen meinannut laittaa facebookiin työprofiilin, mutta jättänyt sen kuitenkin aina tekemättä. Ja hyvinhän tässä on silti pärjätty, ihan elossa ollaan ja töitäkin tehdään, terveisiä vaan kollegalle!

Jokin aika sitten puhuin tästä aiheesta kaverini kanssa ja mietin, pitäisikö sitä kuitenkin lähteä isommin mukaan someen, ihan vain helpottaakseni omaa työtäni. Ja onhan se outoa, että tällä alalla oleva ei siellä ole. Ja mitä työnantajatkin siitä ajattelevat (vaikka eivät mitään sanoisikaan). Kaverini sanoi siihen heti, että se on sun vahvuus. Katsot asioita tavallaan vähän ulkopuolelta ja se pitää sun ajatukset tuoreina, eikä somekansan ääni pääse niihin vaikuttamaan.

Enhän minäkään tietenkään aivan ulkona ole siitä, mitä somessa tapahtuu ja minkälaisia keskusteluja siellä käydään. Välillä saan nähtäväkseni ja kuultavakseni sellaista soopaa, joka vahvistaa päätöstäni pysytellä sieltä poissa. Joskus tuntuu, että somekansa on oma väestönsä, jolla on omat säännöt ja tavat, jotka ovat aivan irrallaan todellisesta elämästä. Esimerkkinä nyt vaikkapa Juliaihmisen esiin nostama ilmastosheimaus, joka on silkkaa kiusaamista. Tekisi mieli ravistella näitä kiusaajia ottamaan päänsä pois somesta ja katsomaan elämää laajemmin. Ilmasto on todella tärkeä asia, mutta niin on myös jokainen ihminen, virheineen ja vikoineen. 

 

                                   "Kiusaaminen" Kuva: Janne Virkki

Somessa joidenkin ihmisten myrkyllisyys pääsee vapaasti valumaan ja myrkky leviää ympäriinsä. Yleensä fiksuimmat silloin vaikenevat ja poistuvat – koska kokevat yrityksensä tuoda toisenlainen ajatuksensa esiin liian turhauttavana ja turhana. Mikä on hyvin harmillinen asia, mutta ymmärrän heitä. Näin myrkky saa rauhassa levitä ja velloa ja antaa siten vääristyneen kuvan todellisuudesta. 

Se, että olen vain vähän somessa, ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö olisi tietoinen merkityksellisistä tapahtumista ja asioista. En vaan ole tietoinen jokaisen mauripetriteijaraijan mielipiteistä kyseiseen asiaan. Keskustelen kyllä paljonkin kasvotusten ihmisten kanssa, joilla on erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia asioista.

Kaikessa on aina kaksi puolta, niin somessakin, ja sen hyvistä puolista voisi kirjoittaa varmasti yhtä pitkä jutun (jätän sen jollekin asiantuntijalle). En ole sosiaalista mediaa vastaan, enkä kiellä esimerkiksi lapsiani sitä käyttämästä, vaikka haluankin opettaa heille kohtuutta sen käytössä. Itselleni poimin sieltä sen, mikä sopii minulle ja edistää tyytyväisyyttäni, eikä vähennä sitä.  

Mutta siis paluu alkuun ja jutun pääpointtiin: Jos some ahdistaa, lähde pois. Tai operoi vain niillä alustoilla, jotka sopivat juuri sinulle. Kokemuksen äänellä voin sanoa, että elämä jatkuu hyvänä, jollei parempana. Voit jäädä paitsi joistakin tykkäyksistä ja seuraajista, mutta se on pieni hinta sen rinnalla, mitä saat tilalle.

Saat lisää vapautta ja riippumattomuutta ja enemmän aikaa keskittyä tähän oikeaan ja konkreettiseen elämään.

 

Ladataan...

Ilmeeni, kun totuus menoista alkoi selvitä

 

Nyt kun nämä rahapuheet ovat pinnalla ja menojen laskeminen muotia, ajattelin että miksipä en minäkin. Avasin tammikuun ensimmäisenä päivänä Excelin ja innokkaana posket punoittaen muokkasin sinne sarakkeita käteismenoja varten.

Meillä on puolison kanssa tilit samassa pankissa, joten pystymme kumpikin hallinnoimaan molempien tilejä ja näkemään tilien tapahtumat. (Välihuomautus: käytämme rahojamme yhteisesti ja tämä tapa toimii meillä erinomaisesti.) Suurin osa ostoista tapahtuu korteilla, joten sähköisessä tiliotteessa näkyy menot, eikä niitä tarvinnut siis erikseen kirjata Exceliin.

No, ajattelin että en osta sinä kuuna mitään ylimääräistä, jotta näen lopputulemana sen summan, joka kuluu väkisinkin tämän kokoisella perheellä kuukaudessa. 

Ajattelin siis pysyä pihinä ja minimoida myös kahvila- ja ravintolakäynnit – joita kertyi kuitenkin jonkun verran niin yksin kuin perheenkin kanssa. Itselleni en ostanut yhtään vaatetta, enkä ainoatakaan kodin sisustamiseen tarkoitettua tavaraa. Lapsille täytyi hankkia hyviä toppahanskoja (neljät parit), yksi pipo ja joitakin vaatteita. (Tälle kuulle ei sattunut edes urheiluvälineiden uusimisia, harvinaista kyllä.)

Kun perheessä on useampi eri-ikäinen lapsi, ei rahanmenoa voi välttää. Jo pelkästään lasten kaverisynttäreihin kului kuukauden aikana useita kymppejä. Tämän maksan tietenkin mielellään – on mukava kun lapset saavat kutsuja ja omille synttäreilleen sitten puolestaan juhlijoita. Isommat lapset taas haluavat viettää kavereidensa kanssa mukavaa aikaa ja käydä välillä yhdessä pitsalla, shoppailemassa tai harrastamassa – myös tämän haluan heille mahdollistaa. (Lasten omat harrastusmaksut ovat vielä eri asia, ja kuuluvat osioon laskut, eikä osioon menot.)

Siinä vaiheessa kun huomasin, että käymme harva se päivä heittelemässä Roope Lipastin sanoin satasia läheisen rautakaupan ovesta sisään, minulla alkoi into kalkuloimiseen lopahtaa. (Meillä on eräs rakennusprojekti vielä vähän kesken, jonka teemme omin kätösin ja ilman lainaa.)

Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kuukausi ei ollut edes puolessa välissä ja olimme jo syytäneet erään suuren vihreän kaupan kassakoneeseen satasia toisensa perään, nostin kädet pystyyn. Tämä on tätä nyt. Ruuhka-aikaa joka rintamalla. Olen raha-automaatti, joka suihkii seteleitä sinne tänne, halusin sitä tai en.

Tietenkin voisimme pihistää ruuassa, joka on tietenkin kuukauden suurin kuluerä. Mutta jos pihistäisimme siinä, tarkoittaisi se enemmän einestä ja vähemmän tuoretta. Jos haluan, että perheeni syö terveellisesti ja saa ravintorikasta ruokaa, joudun maksamaan siitä enemmän. Prosessoitu ja ravintoköyhä ruoka kun on edullisempaa. Mutta olemme puolison kanssa todenneet, että tässä asiassa emme suostu säästämään. Hyvä ruoka tekee elämänlaadusta paremman, joten syömme hyvin, koska voimme. 

Ai niin, polttoaineestahan ei ollutkaan vielä puhetta. Kun perheessä on kaksi autoa ja molemmat päivittäin liikkeessä (koska pakko!), saa tankkipistoolin teipata käteen ihan pysyvästi. Teslan sähköautojen hintojen laskua odotellessa…

Tämä tarina loppuu sillä lailla lässähtäen, että en voi kertoa summaa, mikä kuukaudessa kului, koska en tiedä sitä itsekään. Tiedän vain sen, että summa on iso. En ole laskenut yhteen sähköisellä tiliotteella lepääviä menoja, enkä edes käteiskalkulointejani. Ehkä suojaan tällä nyt itseäni, koska tiedän lopputuleman olevan järkyttävä. Vedän ensin vähän henkeä ja käyn sitten joku hyvä ja toivorikas päivä tuloksen kimppuun. 

Ja alan miettiä tosissani toimivia ja mielekkäitä keinoja (minulla ei ole esimerkiksi aikaa tai intoa kiertää kirpputoreja) menojen vähentämiseen tämän kokoisessa lapsiperheessä. Niin, että saisin joskus vaikka vähän säästöjä tulevaa eläkettä varten, hehe.

 

Ladataan...
Kaikesta kyllä selviää

 

Olen joskus kokenut, että erityislapsen äitinä minun kuuluisi enemmän valittaa arjen rankkuudesta. Valittaminenkin on toki joskus mukavaa ja tarpeellista – ja varsinkin sellaisessa seurassa, jossa on yhteinen ymmärrys valitusaiheesta. 

Minulla on erityinen lapsi, mutta elän silti enimmäkseen hyvää ja mielekästä elämää. En jaksa jäädä kiinni valittamiseen ja negatiivisuuteen, vaikka siihen voisi ollakin syytä. Kuopus – niin kertakaikkisen hurmaava persoona kuin onkin – vaatii kuitenkin paljon enemmän hoivaa ja huolehtimista, kuin sisaruksensa samanikäisinä. Eikä ole varmuutta, kuinka paljon hän tulee sitä tarvitsemaan tulevaisuudessakin.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen. Kuopuksen erityisyyttä en voi ratkaista, mutta sen voin, miten suhtaudun siihen. En suunnitellut elämääni erityslapsen kanssa, mutta sellainen elämä minulle nyt annettiin, ja se täytyy vain hyväksyä. Se ei tarkoita, että elämäni olisi jotenkin huonompaa, vaan päinvastoin. Sen kautta voin saada jotakin sellaista, mitä ilman olisin muuten jäänyt. Työntäyteisempää se kuitenkin on, mutta ihminen venyy yllättävän paljon, kun täytyy. Olemme puolisoni kanssa usein nauraneet, että pyllyn nostaminen sohvalta vähän väliä pitää meidät kunnossa.

Moni asia elämässä on järjestelykysymys. Miksi jäädä ankeuteen, pysähtyneisyyteen ja katkeruuteen, kun asialle voi yleensä tehdä jotakin. Erityisyyttä ei voi muuttaa, mutta elämää (harrastukset, vapaa-aika, kodin laittaminen, lapsen hoitojärjestelyt yms.) voi järjestää niin, että kokee tyytyväisyyttä. Ja jos näiden asioiden muuttaminen tuntuu mahdottomalta, voi aloittaa oman pään sisältä ja opetella päästämään irti negatiivisuudesta. Hyväksymisellä on siinä tärkeä rooli. En ikinä suostuisi jäämään uhriksi omaan elämääni, sen verran itsekäs olen. Ja jos itsellä ei ole keinoja päästä irti negatiivisuudesta, avuksi on olemassa paljon kirjallisuutta ja ammattiauttajia.   

Minun haasteeni on asioiden liiallinen huolehtiminen (ja siitä ahdistuminen) ja teen sen kanssa töitä varmasti loppuun asti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elämäni pyörisi pelkästään huolien ympärillä (senkin olen kokenut kuopuksen ensimmäisinä vuosina). Se on vain yksi ominaisuuksistani, joka kumpuaa herkkyydestä, ja jonka kanssa minun on osattava elää.

Joku voisi nyt ajatella, että helppoahan sinulla on kirjoitella noin lennokkaita lauseita, koska sinulla on puoliso, jonka kanssa jakaa arjen. Ja tottahan se on. Meitä on kaksi yhtä tekevää, pystyvää ja vastuuntuntoista aikuista pyörittämässä tätä kiireistä ja väsyttävää, mutta samalla niin merkityksellistä lapsiperhearkea. (Olemmekin puoleksi huumorilla puolisoni kanssa todenneet toisillemme, että luuseri se, joka tästä lähtee ja jättää toisen selviytymään.)

Voin vain kuvitella, kuinka paljon raskaampaa olisi huolehtia arjesta yksin. Moni sen joutuu kuitenkin omasta tahdostaan tai tahtomattaan tekemään. Silloin yrittäisin pitää mielessäni sen ajatuksen, että elämällä voi olla vaikka mitä mahtavaa vielä annettavanaan. Nyt on raskasta ja sinnitellään, mutta en voi nähdä (onneksi!) viiden vuoden tai vuoden päähän. Ehkä huomenna yllättää jokin onni, kuka tietää. Toivon säilyttäminen on tärkeintä.

Ja jotta ei jää epäselväksi, en tarkoita tässä sellaista hampaat irvessä nauramista, vaikka sydän märkäni, kuten karjalaiset ovat asian ratkaisseet. Huonoja päiviä ja aikoja kuuluu olla ja ne on hyvä kohdata sellaisinaan. Surra ja murehtia silloin, kun on sille aihetta. Käydä tuntemukset rehellisesti läpi päästäkseen niistä eteenpäin. Tarkoitan ennemminkin sellaista yleistä elämäasennetta. Sitä, että ottaa vastuun elämästään ja pyrkii tekemään siitä mielekkään. Ja jos ei itsellä ole siihen keinoja, uskaltaa hakea apua ulkopuolelta.

Katkeruus on pysähtynyttä ja jumittavaa, eikä siinä ole tilaa henkiselle kasvulle. Ja elämänkriisit, jos jotkut, voivat olla sysäyksiä itsensä tutkiskelemiseen ja oppimiseen. Ja sitä kautta henkiseen kasvuun, joka parhaimmillaan johtaa muutokseen ja elämänlaadun paranemiseen.

 

Täällä olen miettinyt aihetta lisää:

https://www.lily.fi/blogit/kaikesta-kylla-selviaa/miksi-jotkut-katkeroituvat-toiset-eivat

 

Ladataan...

Pages