Ladataan...
Kaikesta kyllä selviää

 

Tämä syksy on ollut hyvä. On tapahtunut paljon hyviä pieniä asioita, jotka tuovat positiivista mieltä ja kasaantuessaan lisäävät onnellisuutta. Luovuutenikin on taas pulppuillut kuin erämaan lähde pitkän talven jälkeen (tämä toki tapahtuu joka syksy ja se on aina yhtä ihanaa ja innostavaa).

Realisti (tai pessimisti, kummin sen haluaa ajatella) minussa muistuttelee, että ”äläpä innostu, et tiedä mitä kauheaa kohta voi tapahtua.”

En tiedäkään. Mitä vain voi olla edessä. Mutta muistutan sille takaisin, että jos jotakin, niin sen haluan kokemuksistani oppia, että käsillä olevaan iloon ja onneen pitää tarttua kiinni!

Mitään ei menetä, vaikka iloitseekin isosti. Ilo ei mene ikinä hukkaan. 

Väliaikaistahan täällä kaikki kuitenkin on. Ilon, surun, onnen ja epäonnen ajat vaihtelevat jokaisen elämässä. Elämä ei ole kenenkään kohdalla pelkkää onnea tai epäonnea. Kumpaakin tarvitaan. Kuka osaisi arvostaa onnea, jos ei koskaan olisi kokenut epäonnea? 

Vuosia sitten sopeutumisprosessini alkusyövereissä en olisi uskonut, että voisin olla vielä näin tyytyväinen elämääni. Olihan suuri kriisi juuri mullistanut kaiken peruuttamattomasti. Minulla oli yhtäkkiä erityinen lapsi, epätietoisuus, huoli ja pelko. Ja tunne, että mikään ei ole enää koskaan samaa kuin ennen. 

Paperilla elämämme erityislapsen diagnooseineen saattaa näyttää raskaalta ja ilottomalta. Mutta aivan tavallista elämää me elämme. Erityisyys on kutistunut valtavasta vuoresta pieneksi nyppyläksi, siitä on tullut luonnollinen osa elämäämme haasteineen ja terapioineen.

Olisinpa pystynyt näkemään tämän silloin joskus!  

 

Voit lukea aiheesta lisää täältä:

https://www.lily.fi/blogit/kaikesta-kylla-selviaa/tata-kuuluu

 

Ladataan...
Kaikesta kyllä selviää

 

Voi pojat, kuinka makealta tuntuukaan arki, kun kuopus on aloittanut osa-aikaisena päiväkodissa. Minä saan muutamana päivänä viikossa kaikessa rauhassa viritellä ja tehdä omaa työtäni. Sitä, mistä aidosti tykkään ja mikä tuntuu niin omalta ja oikealta! 

Oikeastaan tämä on valmistumiseni jälkeen ensimmäinen kerta, kun minulla on näin paljon vapaata aikaa tehdä työtäni. Olen pitkän opintopolun käynyt maisterisnainen (olipa entisaikainen ilmaisu), mutta hoitanut pääasiassa lapsiani kotona ihan omasta vapaasta tahdostani – ja koska se on ollut mahdollista. Alani on kuitenkin mahdollistanut minulle sen, että olen voinut tehdä samalla hieman töitä ”siinä sivussa” ja iltaisin. Näin olen saanut hoitamiselle vastapainoa ja pidettyä samalla ammattitaitoani yllä.

Tämä on ollut minulle arvovalinta ja olen missanut sen takia monia työvuosia. Useat ikäiseni ihmiset ovat tässä vaiheessa jo pitkällä urapolulla (kursivoituna siksi, koska ura-termistä tulee samanlainen ällöreaktio kuin ryhmäytymisestä, enkä oikeastaan haluaisi käyttää termiä ollenkaan).

En kuitenkaan arvota muiden valintoja, vaan jokainen tehkööt parhaaksi katsomallaan tavalla. Yhteiskunta on hyvä silloin, kun sen sisällä voi jokainen kulkea omanlaisensa polun.

Tiedostan sen, että en ole ollut valintojeni takia yhteiskunnalle kovinkaan tuottelias. Tämä asia ei kuitenkaan vaivaa minua pätkääkään, koska tiedän tehneeni arvokasta työtä lapsiani hoitaessa. Köykäiset eläkekertymät sen sijaan joskus mietityttävät. En silti kadu valintojani, vaan tiedän tehneeni minulle ja perheelleni oikeat ratkaisut. Tekisin samat ratkaisut epäilemättä uudestaan.

Tällä hetkellä arki tuntuu aivan todella hyvältä. On semmoinen tunne, että palikat ovat loksahdelleet paikoilleen. Enkä tunne enää syyllisyyttä kuopuksen päiväkodissa olemisesta! Fakta on se, että periksi antamattomuuteni takia hänellä on aivan mahtava oma ohjaaja ja niin hyvä päiväkoti, ettei parempaa voisi toivoa. Terve syyllisyys on hyvä asia (eikä sitä saisi vaientaa!) ja se pistää vanhemmat punnitsemaan asioita ja tekemään valintojaan lapsen edun mukaisesti. Mutta tässä tilanteessa syyllisyys oli vääränlaista, koska ratkaisu oli tehty nimenomaan lapsen parhaaksi.

Nyt, kun kuopuksen kanssa ei tule oltua enää kaiken aikaa, osaan arvostaa uudella tavalla vapaapäiviämme ja yhteistä aikaamme. Otammekin niistä kaiken irti. Käymme lounaalla ja kahvilla ystäväni ja hänen vauvansa kanssa, tai pakkaamme eväät mukaan ja suuntaamme metsään, tai ihan vain oleskelemme ja puuhailemme rauhassa kotona. 

Aika näyttää, onko näillä "tuhlatuilla työvuosilla" seurauksensa, vai saanko tehdä vielä alani töitä siinä mittakaavassa kuin haluaisin. Toivon niin, ja jatkan luottavaisena eteenpäin.

 

 

Ladataan...

 

Kuopuksella on omat haasteensa ja ne vaikuttavat tietenkin suoraan meihin vanhempiin. Hän pitää meidät liikkeessä ja valppaina jatkuvasti. Toisella vanhemmista täytyy olla aina vastuu ja tieto hänen olemisestaan. Tämä luonnollisesti väsyttää meitä välillä, mutta siihen on vuosien myötä tottunut ja se kuuluu meidän elämään.

Meillä on puolisoni kanssa tapana lausahdella sellaisia huomioita, kuten: 

Onneksi hän on niin ihana!” Tai: 

Onneksi hän sentään nukkuu hyvin ja antaa meidänkin nukkua!” Tai:

”Onneksi hänen kehityksensä menee kuitenkin kokoajan eteenpäin!” Tai:

”Onneksi hän sentään toimii ja touhuaa (eikä makaa paikallaan)!” Tai:

”Onneksi hän sentään nykyisin syö hyvin (vaikka se sotkuista onkin)!” Tai:

”Onneksi hänen kanssaan voi mennä ja tehdä melkein mitä vain!”

Ehkä näillä lausumilla on tarkoitus kannustaa toisiamme keskittymään positiivisiin asioihin. Olemaan kiitollinen siitä, mitä on. (Ei sillä, ettemmekö välillä valittaisi ja vuodattaisi toisillemme myös niitä haasteita ja työn määrää.) 

Nämä kaikki kiitollisuuden aiheet ovat tuntuneet melko itsestään selviltä muiden lasteni kohdalla. Kuopuksen kautta olenkin oppinut enemmän kiinnittämään huomiota itsestään selviltä tuntuviin asioihin ja olemaan jokaisen perheenjäseneni kohdalla kiitollinen niistä.  

 

 

Ladataan...

 

Olen kuopukseni syntymästä asti ollut sydänvertani myöten rakastunut häneen, niin kuin vanhemmat yleensä ovat lapsiinsa. En voi sanoa rakastavani erityistäni enemmän kuin muita lapsiani, koska en koe niin. Rakkaus jokaista lastani kohtaan on yhtä valtava, mutta suojeluvaistoni on kuopuksen kohdalla – jos mahdollista – vieläkin voimakkaampi. 

Kuopuksen ollessa noin vuoden ikäinen, elin epätietoisuudessa ja syvässä ahdistuksessa. Muiden ongelmien lisäksi kuopuksen kasvu oli hidasta ja meidän täytyi laskea päivittäinen kalorimäärä taatakseen hänen hidas, mutta kuitenkin etenevä kasvunsa. 

Sinä päivänä olin väsynyt, stressaantunut, ahdistunut ja itkuinen. Seuraava sairaalakäynti kolkutteli aivan oven takana ja siellä hänet kaiken muun tutkimuksen lisäksi punnittaisiin. Kuopuksen teho-osastolle vieminen synnytyksen jälkeen oli jättänyt minulle trauman ja pelkäsin sitä, että lapseni vietäisiin minulta taas. Pelkäsin sitä, että jos paino ei nousisi tarpeeksi, hänet vietäisiin osastolle, pois sylistäni. Nyt ajatellen tämä tuntuu pieneltä murheelta silloisen tilanteen huomioon ottaen, mutta pelko oli minulle silloin todellinen ja voimakas. 

Istuimme kuopuksen kanssa kahdestaan pöydässä ja minä syötin hänelle sosetta purkista. Olin viritellyt kirjat ja laulut pöydälle ja maanittelin niiden avulla häntä syömään. Kuopus ei kuitenkaan ollut nälkäinen – tai hän vaistosi epätoivoni. Hän ei syönyt. Laitoin lusikalla ruokaa puoliväkisin hänen suuhunsa, mutta hän sylki sen heti pois. 

Yhtäkkiä heitin lusikan pöydälle ja tempaisin kuopuksen pois syöttötuolista. Otin hänet käsivarsilleni ja aloin itkeä ääneen. Kävelin kuopus sylissäni kodinhoitohuoneeseen vaihtamaan syljetyn soseen tahraamat vaatteet ja vollotin. Pesun jälkeen laitoin hänet hoitopöydälle, katsoin häntä silmiin ja huusin itkien kamalia asioita, kuten ”minä en sinua halunnut” ja ”miksi tulit pilaamaan mun elämäni?” 

Kuopus ei sanojani onneksi ymmärtänyt, mutta reagoi uhkaavaan tunnelmaan – ja alkoi itkeä hillittömästi. 

Otin pienen itkevän lapseni syliini ja halailin ja heijailin häntä. Itkimme molemmat, kunnes pikkuhiljaa rauhoituimme. Kuopuksen tyynnyttyä menimme sohvalle istumaan. Katsoin häntä taas silmiin ja kerroin, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka pahoillani olen äskeisestä. Kerroin, että en oikeasti tarkoittanut mitä sanoin, vaan olen vain niin peloissani ja ahdistunut. Kuopuksen vartalo nytkähteli vielä viimeisistä nyyhkäisyistä ja minä itkin hiljaa. Itkin omaa omaa huonouttani ja voimattomuuttani tämän kaiken edessä. Itkin sitä, kuinka pelottavan voimakas rakkauteni olikaan tätä pientä lasta kohtaan. Mitä jos joutuisin hänet menettämään?

Vaikka osasin silloinkin järjellä ajatella, että tällaisetkin tunteet ovat aivan luonnollisia ja hyväksyttäviä ison kriisin keskellä, tunsin silti pitkään syyllisyyttä tapahtuneesta. En kehdannut siitä puolisoani lukuun ottamatta kertoa kenellekään, koska se tuntui niin rumalta ja alhaiselta.

Kun nyt ajattelen tilannetta, haluaisin halata itseäni. Haluaisin halata ja kannustaa kaikkia vanhempia, jotka tälläkin hetkellä elävät epätietoisuuden ja ahdistuksen aikoja. Sopeutumisprosessiin voi kuulua monenlaisia tunteita, myös niitä rumempia. Kun pohjana on rakkaus, kukaan ei niistä vahingoitu. 

 

 

Pages