Perhe edellä puuhun – minun tarinani

Kun kuopuksen erityisyys alkoi selvitä, aloin minä etsiä vaistomaisesti keinoja selviytyäkseni itse sen aiheuttamasta kriisistä. Alun sokkivaiheessa lamaannuin – en pystynyt esimerkiksi kirjoittamaan tai tekemään töitä, urheilukin jäi. Sokista sopeutumisvaiheeseen siirtyessäni sain osittain toimintakykyni takaisin ja suuntasin päivittäin metsään, jonka laidalla asun. Metsästä tuli turvapaikkani, jossa oli ahdistuneenakin aina hetken ajan parempi olla.

Odotin käsi ovenkahvalla puolisoni paluuta töistä, jotta pääsisin metsään juoksemaan ja itkemään ahdistustani. Mutta usein kävikin niin merkillisesti, että metsään päästyäni sisältäni kumpusikin ensin vain kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä elämässäni oli. Jotenkin siellä ikimäntyjen ja kuusien suojissa ja kaukana maailman melusta oli helppoa nähdä asia isossa kuvassa: Tällainen koettelemus minun elämääni nyt jostakin syystä annettiin. Mutta minä selviäisin kyllä tästäkin.

Kehoni oppi nopeasti, että metsässä oleminen laittaa hyvänolon hormonit liikkeelle ja vaimentaa hetkeksi jäytävän ahdistuksen. Metsästä tuli kuin terveellistä huumetta, jota halusin aina lisää. Juoksin, kävelin, joskus pyöräilinkin. Joskus tein pitkän kestävyyslenkin, joskus vain samoilin ja etsin uusia salaisia paikkoja. Joskus lähdin tavoitteenani juosta tehokas intervallijuoksu, mutta jokin, ehkä linnun laulu, saikin minut hidastamaan ja lopulta istahtamaan kannon nokalle aistimaan luontoa. Syksyisin väkevää sateesta kostean kaarnan ja maan tuoksua, keväisin puron pulputusta ja muuttolintujen kiihkeään konsertointia.

Olin aina tykännyt luonnosta ja tonttimme valintaankin vaikutti metsän läheisyys. Mutta nyt luonnon ihmeellisyys avautui minulle täysin – imin itseeni ja haavoihini sen parantavaa ja rauhoittavaa vaikutusta. Vanha laulu lapsuudestani alkoi usein soida päässäni ja tavoittelin muistiini sen samaistuttavia sanoja:

”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin täällä palvella Jumalaa. Mun urkuni kauniit, soikaa!”

Myös kuopus on päässyt muun perheen mukana vauvasta asti metsään. Ensin rattaissa tai toisen vanhemman olkapäillä istuen, sittemmin itse kävellen ja juosten. Hän on saanut lukemattomat kerrat istua mättäillä ja maistella mustikoita ja puolukoita, käpyjä ja keppejä. Lintujen laulu saa hänet kikattamaan, kuten myös havunneulasten pistely paljaiden jalkapohjien alla. Metsän keskellä on luonnon itse muovaama suuri monttu, jonne kuopus pääsee talvisin sisarusten kanssa laskemaan mäkeä. Vanhemmat saavat samalla suoritettua mäkitreenin ja lisää voimaa jalkoihin vedellessään pulkkaa ylös aina uudestaan.

Olen oman sopeutumisprosessini käynyt ja hyväksynyt tilanteen täysin. Tätä kirjoittaessani piti oikein muistella, minkälaiselta ahdistus silloin tuntui. Kuopus on samalla tavalla osa elämääni kuin muutkin lapseni, ei sen enempää eikä vähempää. Elämä on kuitenkin mitä on ja huonot ajat ovat osa elämää niin kuin hyvätkin.

Mutta niitä varten minulla on metsä, terapeuttini.

Perhe edellä puuhun -hanke on osa Leijonaemot ry:n perhe- ja sisarustoimintaa. Hankkeessa lähdetään koko perheen voimin tutkimaan luontoa ja sen päätarkoitus on vahvistaa erityislapsiperheiden voimavaroja, vahvuuksia ja sisäistä vuorovaikutusta. Hanke on STEA:n rahoittama vuosille 2018-2020. 

https://www.facebook.com/perheedellapuuhun/

https://leijonaemot.fi/tag/perhe-edella-puuhun/

Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *