Aktiivilomasta voimia arkeen (ja sananen syyllisyydestä)

Sateenkaaren päässä on aarre, sanoi puoliso kuvan otettuaan, heh.

Ens alkuun täytyy sanoa, että tuo edellinen postaus oli kirjoitettu loman jälkeen virkistyneenä ja voimistuneena. Kun siinä kerron, että jaksamme yhdessä hoitaa kuopusta, on tämä lause aivan totta. Mutta jatkan sitä sen verran, että kyllähän me myös väsymme ja olemme molemmat välillä uupuneita arjessa.

Siksi onkin tärkeää, että käymme aina välillä kahdestaan jossakin hengähtämässä. Useamminkin pitäisi. Ja uskoisin, että se tekee hyvää aivan kaikille pienten lasten vanhemmille – mutta varsinkin meille, joiden arki on erityisempää. Eikä niiden hengähdystaukojen tarvitse aina olla mitään viikon lomia, vaan joskus riittää vaikkapa vain parin tunnin treffit lähikahvilassa.

Arjessa väsyminen näkyy meillä niin, että jaksamme tehdä kuopuksen kanssa vain sen välttämättömimmän, eli hoivatyön. Terapeuttien kanssa suunnittelemat harjoitukset jäävät silloin hyväksi aikeeksi. Tämä taas aiheuttaa minulle syyllisyyden tunnetta, joka taas lisää väsymystä. Kehä on siis valmis. En tiedä, onko tämä yleinenkin vaiva erityisten vanhemmilla, mutta luulen niin. Tätä asiaa on kuitenkin mahdotonta ratkaista, ainakin omalla kohdallani. Ei minun syyllisyyttäni vähennä se, että olen ensisijaisesti äiti, enkä terapeutti. Tai se, että kuopus saa kylpeä rakkaudessa ja huolenpidossa. Minulla on silti syyllinen olo siitä, että en aina jaksa häntä tarpeeksi harjoituttaa. Koska se on hänen oppimisensa edellytys.

Menkäämme syyllisyydestä sujuvasti tuohon lomaan, jonka vasta teimme (ja jonka jälkeen jaksoin taas kaivaa kuopuksen tehtävät esille). Lomakohteeksemme valikoitui yhteisymmärryksessä Lappi – jälleen kerran. Ensimmäistä kertaa kuitenkin ruska-aikaan.

Yhden päivän vaelsimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja nousimme sen korkeimmalle huipulle, Taivaskerolle asti. Noustessamme alkoi yhtäkkiä sataa kaatamalla ja pisarat muuttuivat pian pieniksi rakeiksi. Päätimme ensin palata takaisin, mutta sitten puoliso bongasi kaukana huipun tuntumassa pienen läntin sinistä taivasta, jota kohden lähdimme sinnikkäinä taivaltamaan. Liukastelimme märkää ja kivistä rinnettä ylöspäin ja saavuimme vihdoin huipulle, josta avautui huikaisevat näkymät ruskaan pukeutunutta luontoa. Pilvet olivat väistyneet ja palkinnoksi sinnikkyydestämme ja uurastuksestamme eteemme kaartui vielä sateenkaari väriloistossaan.

Alaspäin kulkiessamme askeleet olivat kevyitä ja nousun koettelemukset kuin kaukaisia muistoja vain. Juttelimme vaelluksen olleen kuin elämä: välillä on mahdottomalta tuntuvaa kiipeämistä rankkasateineen, mutta uurastuksen päässä paistaa aurinko – tai loistaa sateenkaari. Välillä taas elämä on yhtä sujuvaa laskettelua. Joskus niin sujuvaa, että vauhti voi viedä mukanaan. Silloin täytyy tietoisesti nauttia ja olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin.

Seuraavana päivänä lähdimme maastopyörillä Levitunturin maisemiin. Ajoimme päälle kolmekymmentä kilometriä haastavaa ja vaihtelevaa maastoa. Välillä jyrkkää nousua tunturin päälle. Täytyy sanoa, että vaikka olenkin pitkän matkan juoksija, eikä tuo kilometrimäärä minua säikäyttänyt, oli reitti sen verran vaativa, että viimeiset kilometrit poljin pelkällä tahdon voimalla. Reiteni kramppasivat ja elivät omaa elämäänsä, enkä olisi takaisin saavuttuamme jaksanut polkea enää metriäkään.

Koko ilta menikin sohvan pohjalla palautuessa ja seuraavana päivänä ohjelmassa oli vain syömistä ja kotiinpäin ajelua.

Kotona odotti iloinen ja tyytyväinen joukko: kaikki oli sujunut hyvin. Seuraavalla viikolla kuopus otti tietysti takaisin erossa olemisen, mutta se onkin sitten jo eri tarina.

Nyt on jo seuraava loma viritteillä. En tiedä vielä, milloin se toteutuu, mutta sen suunnitteleminenkin antaa virtaa arkeen.