Arki alkoi – ahdistaako? (Päiväkotipohdintaa)

vMDf1odmR9SB4L4mFfrCKg_thumb_3ea1.jpg

47D56383-071C-4FC0-9328-69074032674C.jpeg

38B9C8CC-CDC2-4177-95FC-9986607673C3.jpeg

 

Lapsiperheessä arki alkaa ryminällä. Wilma aloittaa piippailun ja muistuttaa ksylitolipastilleista, juomapulloista ja sisäkengistä, jotka pitää pikimmiten tuoda kouluun. Kirjoja kantautuu pinottain kotiin kontaktoitaviksi, ja pesukone jauhaa kouluvaatetta puhtaaksi lähes taukoamatta kesän hiljaiselon jälkeen. Reput valtaavat eteisen lattian ja lyijykynän teroitusroskaa lojuu olohuoneen lattialla – siellä missä läksyjä enimmäkseen tehdään. 

Sekakuoro kännykän hälytysääniä aloittaa aamut ja sukkalaatikon ympärillä parveilee silmät ristissä pieniä ja isompia ”töihinlähtijöitä”, etsien sopivia pareja ruskettuneiden varpaiden peitoksi. 

Aamut etenevät lähes minuutin tarkasti ja samassa järjestyksessä: aamupesu, aamupala, pukeutuminen, reppu selkään ja heihei. Nuorimmankin koululaisen aamut alkavat suurimmaksi osaksi jo seitsemältä, mitä en voi ymmärtää. Mitä opettajat miettivät laatiessaan pikkuoppilailleen lukkariin kasin suoran? Ei ainakaan lasta. (Tähän olisi erittäin mielenkiintoista saada vastauksia opettajilta.) Näin valoisalla se vielä menettelee. Mutta valoa ei enää kauan riitä, ja taas riipaisee äidin sydäntä päästää koululaisensa sysipimeään aamuun. 

Yksi ahdistava tekijä arjen alkamisessa on tänä syksynä päiväkoti. Kuopuksen päiväkotitaival lähti kesää kohti menemään todella hyvin. Sopeuduimme pikkuhiljaa molemmat tilanteeseen ja päiväkotiin jääminen sujui jo hyvinkin iloisissa merkeissä. Pitkän kesän jälkeen tämä kaikki on – jos ei unohtunut, niin haipunut haaleaksi muistoksi. Kuopus tarrautuu taas pikkuapinan lailla minuun roikkumaan ja minä käyn kamppailua, toteutanko eläimelliset vaistoni ja juoksen poikanen sylissäni takaisin autooni, vai käytänkö nykyihmisen järkeä ja suunnitelmallisuutta ja jätän hänet katsomaan epätoivoisena perääni, vaikka sydän tuntuu kuivuvan rusinaksi. En osannut etukäteen ajatella, että koko sopeutumisruljanssi alkaa kesäloman jälkeen uudestaan! Molemmilla.

Asia on muutenkin ristiriitainen, koska toisaalta kaipaan ja tarvitsen omaa vastuusta vapaata ja keskeytymätöntä työaikaa, mutta toisaalta tunnen syyllisyyden pistoja istuessani rauhassa lounaalla kuopuksen päiväkotiaikana. Kuopuksen päivähoito on kuntouttavaa ja hänellä on aivan ihana oma ohjaaja, mutta hyötyisikö hän tuossa iässä kuitenkin vielä enemmän turvallisesta ja tutusta ympäristöstä kotona? 

En tiedä vastausta. Mutta sen tiedän, että olen esimerkki ristiriitaisesta ja ”toisaalta ja toisaalta” –ihmisestä. Ja voin kertoa, että se on välillä aivan todella turhauttavaa!

 

Ps. Kuvissa on syksyinen – ah niin ihana – metsä kuvattuna lenkkipolkuni varrelta. Paras ahdistuksen lieventäjä!

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *