Erityisen sisaruus

”Käykö siskolle siellä kipeää, pistetäänkö häntä?”, huolehtivat isosisarukset, kun olimme lähdössä taas kuopuksemme kanssa tutkimusjaksolle sairaalaan. Sisaruksille tärkein tieto oli se, että verikokeita ei tällä kertaa otettaisi. Eikä tehtäisi mitään muutakaan satuttavaa.

Kun kuopuksemme syntyi, hän oli koko perheen voimin odotettu täydellinen pieni ihminen. Kuten olen jo kertonutkin, pikkuhiljaa kuukausien kuluessa huomattiin, että kasvu ja kehitys eivät edenneet toivotulla tavalla. Siitä alkoivat tutkimukset ja toistuvat sairaalakäynnit. Ja minä tipahdin mustaan kuiluun.

Syvän ahdistukseni keskellä pystyin ihmeekseni – näin jälkikäteen ajateltuna – olla ja toimia  lasteni edessä kutakuinkin tavalliseen tapaan. Saatoin kesken päivän käydä itkemässä ahdistustani lukitun oven takana, ja palata taas tyynenä keskelle arjen hyörinää. En halunnut turhaan huolestuttaa lapsiani, koska kuopukseni eli tyytyväisenä ja hyväntuulisena heidän keskellään.

Tietysti lapset vaistosivat ahdistukseni ja reagoivat siihen jonkin verran jokainen tavallaan. Mutta aika kivuttomasti he selvisivät tapahtumasta, joka meille vanhemmille – minulle erityisesti – oli aluksi elämänmullistava shokki. Suurin syy oli varmasti se, että kuopuksemme tilanne oli muuten niin hyvä. Hän eleli kuin kuka tahansa lapsi, vain omilla aikatauluillaan edeten.

Kuopuksemme oli jo vauvana todellinen päivänsäde, ja jokainen sisarus vuorollaan piteli ja helli häntä päivittäin. Kun pienimmän vauva-aika tuntui vain jatkuvan ja tuttavien samanikäinen jo käveli ja puhui, ihmettelivät vanhemmat lapset tilannetta. Kerroimme heille sisarensa kehittyvän ja kasvavan omaan tahtiinsa. Muuta syytä tilanteelle emme tienneet. Lapset hyväksyivät mutkattomasti selityksen ja ottivat sen luonnollisesti vastaan.

”Eihän se meitä haittaa?”, kysyi tyttäreni kuin varmistuakseen siitä, että hänelle luonnollinen ja hyväksyttävä asia on sitä myös meille vanhemmille.

Niin kuin kuopukset yleensäkin, on hänkin koko perheemme silmäterä ja katseiden kohde. Olemme koettaneet kuitenkin huomioida tasapuolisesti jokaista lasta, ja järjestää myös kahdenkeskistä aikaa erikseen jokaisen kanssa.

Lapset ovat vielä aika pieniä, vanhinkin vasta murrosiän kynnyksellä. En voi tietää, tuleeko erityinen sisar vaikuttamaan heidän elämäänsä tulevaisuudessa – ja jos, niin miten. Kokevatko he kuitenkin jääneensä vähemmälle huomiolle? Tuntevatko he joskus murrosiän raaimmissa vaiheissa ehkä häpeääkin siskoaan kohtaan?

Olen vakuuttunut kuitenkin siitä, että he tulevat vielä ymmärtämään erityisen sisaruuden suurena rikkautena. Niin kuin hän on meitä vanhempia opettanut, on hän myös sisaruksillensa esimerkkinä hetkessä elämisen tärkeässä taidossa. Hän opettaa ympärillään oleville erilaisuuden hyväksymistä ja ymmärtämistä.

Ja jos tulee aika, että vanhempien syli ei enää kelpaa, voi aina kaapata aseista riisuvan ja helposti lähestyttävän pikkusiskon kainaloonsa ja tankata läheisyyttä.