Erityislapseni on tehnyt minusta rennomman äidin

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen tiukkapipoinen tai sääntöihin ja rutiineihin takertuva ihminen. Pikemminkin pidän itseäni aika joustavana ja tilanteiden mukaan elävänä, vähän lepsuna ja ehkä liikaakin lapsilleen periksi antavana.

Siisteys on ollut minulle kuitenkin aina tärkeää – pääni ei vain toimi sotkun ja sekasorron keskellä. Kirjoittaessani tätä olohuoneen nojatuolissa istuen, näen suoraan ruokapöytään, jonka toinen pää on kauttaaltaan ruuan tähteiden peittämä. Pöydän lisäksi myös syöttötuolissa ja sen ympärillä lattialla näkyy tuoreet lounaan jäljet. Katson tuota sotkua tyynesti ja annan sen odottaa. Siivoan sitten kun olen saanut kirjoitettua ja kuopukseni herännyt päiväuniltaan.

Aina en ole pystynyt suhtautumaan sotkuun näin rennosti. Aiemmin pöydälle kaatunut maitolasi tai mustikoiden viiruttama lattia saivat aikaan päänsisäisen sadattelun ja leukapielien kiristymisen. Eleistäni ja ilmeistäni pystyi päätellä, että ottaa päähän, vaikka yritin kunnon aikuisen tavoin hillitä kieleni.

Nykyisin maitolätäköt ovat kuopukseni toimesta päivittäinen sääntö – eikä tunnu missään. Katson vain että jaahas, näinkö kävi, ja löntystelen talouspaperirullan luokse. Ihminen todellakin sopeutuu mihin vain. (Sopeutuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sotkujen siivoamiseenkin joskus väsyisi.)

Sotkun pelossa sormiruokailukin jäi lyhyeen muiden lasten kohdalla. Nyt kolme vuotta kuopuksen sormiruokia siivonneena naurattaa ajatus. ”Tavallisen” lapsen sormiruokailu on niin nopea ja ohikiitävä aika. Harmittaa, että nipotin siitäkin aikanaan liikaa.

Sotkun sietämisen lisäksi olen löysännyt kaikenlaisia odotuksiani ja tavoitteitani lasteni kohdalla. En ole aiemminkaan kohdistanut kunnianhimoa lapsiini, mutta kuopukseni syntymän jälkeen otan kaiken koulunkäynnistä harrastuksiin entistäkin rennommin. Hartain toiveeni on, että lapseni olisivat onnellisia elämässään ja löytäisivät myöhemmin oman paikkansa yhteiskunnassa. Millään muulla ei oikeasti ole väliä.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin yhä tiukka – ehkä jopa entistäkin tiukempi. Yritän puheillani ja teoillani opettaa lapsilleni muiden ihmisten kunnioittamista. Toivon, että he oppisivat hyväksymään erilaisuutta ja kohtaamaan aina ihmisen ihmisenä.