Fournier: Isi, mihin mennään?
Hain lapseni koulusta ja suuntasimme kahdestaan kirjastoon. Menomatkalla nappasimme mukaan välipalaa ja etsimme kirjastosta oman pienen rauhallisen sopen, jonne levittäydyimme. Lapseni teki läksyjä ja nakersi keksiä, minä etsin tietokirjoja ja lueskelin niitä hänen vieressään. Palauttaessani selaamaani kirjaa hyllyyn, osui käteeni ohut teos, jonka selkämyksessä luki Isi, mihin mennään?
Poimin kirjan miettimättä käteeni ja aloin lukea sen takakantta: Mathieun kehitysvamma pysyy pitkään piilossa tämän syntymän jälkeen. Lääkärit eivät uskalla puhua suoraan. Ystävien rohkaisevat sanat pitävät vanhempien toivoa yllä, ja pitkän odotuksen jälkeen tieto on murskaavan raskas. Kaksi vuotta esikoisen jälkeen syntyy Thomas, joka ihastuttavasta vaaleasta hiuspehkostaan ja hymystään huolimatta diagnosoidaan myös kehitysvammaiseksi: vanhemmille tämä on jo toinen maailmanloppu.
Takakannessa lukee myös teoksen olleen vuoden 2008 kirjasensaatio ja myyntimenestys Ranskassa – siis silloin, kun minä olin kahden pienen lapsen nuori äiti ja lasteni nopea oppiminen ja kehittyminen tuntui ihmeelliseltä, mutta samalla itsestään selvältä – ja voitti myös arvostetun Prix Feminan. Minä en ollut silloin vastaanottavainen tällaiselle teokselle, enkä ole sen jälkeenkään siitä koskaan kuullut.
No, jotta päästäisiin esipuheesta eteenpäin ja itse kirjan ruotimiseen – tai lähinnä sen herättämiin tuntemuksiin – kerron vielä sen, että kotiin päästessäni vetäydyin lukemaan kirjaa hetkeksi omiin oloihini ja keskeytin lukemisen heti, kun lapset kaipasivat läsnäoloani ja ruoka-aika lähestyi. En halunnut lukea siinä sivussa, koska teksti tuntui niin järjettömän mielenkiintoiselta, että halusin ahmia jokaisen sanan rauhassa. Jatkoin siis lukemista vasta puolison tultua töistä ja vetäydyin kirjan kanssa lukkojen taakse makuuhuoneeseemme.
Fournier kirjoittaa kahden erityislapsen isänä raadollisen rehellistä tekstiä ilman patetiaa. Kirja on kirje hänen pojilleen, vavahduttava ja vaikuttava sellainen. Musta huumori on hänen tapansa selvitä elämästä ja vaikeista asioista. Erityisen äitinä en monessakaan kohdassa pystynyt samaistumaan hänen kokemuksiinsa, alkaen siitä, kun hän ensimmäisellä sivulla pyytää anteeksi pojiltaan sitä, että hänen on ollut niin hankala kestää heitä, koska heitä on ollut niin vaikea rakastaa. Minun kokemukseni on täysin päinvastainen – kuopusta kun on niin mahdottoman helppo rakastaa!
Se, mihin en myöskään pystynyt ollenkaan samaistumaan, oli Fournierin puhe lapsistaan menetettyinä tapauksina. Hän kirjoittaa monessa kohdassa surevansa sitä, että ei voinut tehdä poikiensa kanssa asioita. Että ei voinut kuunnella heidän kanssa Bachia, lukea Tinttiä tai käydä taidemuseoissa. Ymmärrän hänen tarkoittavan sitä, että näitä asioita ei pystynyt tekemään samalla tavalla, kuin tavallisten lasten kanssa. Itse ajattelen niin, että voin tehdä erityiseni kanssa aivan samoja asioita kuin muidenkin lasteni, vaikka tekeminen olisikin vähän erilaista. (Tiedostan tietenkin sen, että hänen lapsensa olivat paljon vaikeammin erityisiä kuin omani. Tämän asian lisäksi minulla on myös muita lapsia, joiden kanssa voin tehdä asioita tavallisesti, enkä siten koe jääväni mistään paitsi.)
Vaikka en siis samaistunutkaan monessa kohtaa, pystyin silti ymmärtämään häntä. Me kaikki koemme ja käsittelemme vaikeat asiat eri tavalla omista lähtökohdistamme ja persoonastamme käsin. En siis järkyttynyt enkä ihmetellyt kirjoittajan raakaakin rehellisyyttä, koska sen alta huokui kuitenkin suuri rakkaus lapsiaan kohtaan.
Kyyneliin asti liikutuin kohdassa, jossa Fournier kertoo koruttomasti muutamalla lauseella esikoispoikansa kuolemasta. Niissä koruttomissa lauseissa tiivistyy pohjaton suru, sellainen johon ei ole sanoja.
En säälinyt kirjan lapsia, vaikka Fournier puhuu heistä pojista, joilla on pää heinää täynnä. Kirjan luettuani minua ennemminkin riipaisi kirjailija, joka hyväksyi kyllä lapsensa sellaisinaan, mutta joka ei tuntunut hyväksyvän täysin sitä, että hänen elämässään kävi niin. Minulle jäi kirjasta sellainen tunne, että hän ei koskaan oikein löytänyt tarkoitusta tapahtuneelle. Sillä on oman kokemukseni mukaan suuri merkitys asian hyväksymiselle.
Ohut mutta painava kirja, sellainen tuo teos on. Laskettuani sen kädestäni jäin makaamaan selälleen, enkä pystynyt hetkeen liikkumaan. Minun täytyi rauhassa sulatella lukemaani ja sitä, mitä siitä ajattelen.
Siitä toinnuttuani syöksyin tietenkin toimittajalle tyypillisesti googlen syövereihin selvittämään kaiken mahdollisen lisätiedon kirjasta ja kirjailijasta. Törmäsin sellaiseen mielenkiintoiseen asiaan, että poikien äiti Agnes Brunet – josta Fournier mainitsee vain sivumennen (kuten myös tytöstään Mariesta) – aukaisi kirjan julkaisemisen jälkeen omat nettisivunsa. Hän kertoo siellä oman kokemuksensa ja painottaa pystyneensä kommunikoimaan poikiensa kanssa paljon merkityksellisemmin ja syvemmin, kuin minkälaisen kuvan kirjasta saa. Ymmärrän hyvin äiti Brunetia, koska mielestäni kirjan kuva pojista persoonina on ohut ja keskittyy lähinnä heidän hölmöilyynsä, niin kuin kirjailija poikien olemista kuvailee. Fournier on kuitenkin haastatteluissaan kertonut teoksensa olevan puhtaasti romaani, vaikka se kirjastoissa löytyisikin tietokirjojen hyllystä.
Tätä kirjaa voin suositella aivan kaikille. Se tulee luettua yhdeltä istumalta ja herättää varmasti tunteita. Myös naurua, varsinkin poikien omistautuneen hoitajan ja kirjoittajan sanailua lukiessa. Ja huumori, olipa se minkä väristä tahansa, on aina toimiva apu vaikeiden asioiden läpikäymiseen.
Jos olet lukenut kirjan tai luet sen tämän jälkeen, ilmineeraa siitä kommenteissa! Olisi tosi mielenkiintoista kuulla minkälaisia ajatuksia ja tunteita se muissa herätti. :)