Häpeällinen häkkisänky – vai onko sittenkään?
Tulipa surullinen ja ahdistunutkin olo luettuani Ylen jutun häkkisänkyjä käyttävästä kehitysvammaisten hoitopaikasta. Jäin pitkäksi aikaa katsomaan jutun kuvaa sängystä, enkä voinut olla liikuttumatta. Ajattelin sinne makaamaan avuttoman pienen lapsen tai nuoren ja tuntui, että sydämeni puristuu kasaan.
On täysin tuomittavaa, että tänä aikana on käytössä vielä tuollainen väline. En tiedä kuka tai ketkä siinä ovat nukkuneet (tai oleskelleet), enkä tiedä heidän tilanteistaan muutenkaan yhtään mitään. On silti vaikea uskoa, että heitä hoitaneilla ei olisi tuntunut syyllisyyden pistosta lukitessaan lapset sinne – vaikka lasten vanhemmat sitä olisivatkin toivoneet tai asian hyväksyneet.
Hoitajat ovat tietenkin totelleen ylempää tulevaa käskyä, mutta silti he ovat osaltaan hyväksyneet ja mahdollistaneet häkkisänkyjen käytön. Luultavasti he ovat selittäneet itselleen sängyn olevan lapsen turvallisuuden tae. Mutta haluan uskoa, että heidän sisäinen moraalinsa on ilmoitellut käytännön olevan loukkaus ihmisyyttä kohtaan. Silloinkin, kun sen käytölle voisi selittää painavat syyt, kuten turvallisuus. Ja varsinkin, jossa sängyssä nukkuminen on ollut säännöllistä, eikä tilapäistä.
Surullista luettavaa oli myös vammaispalvelun palvelujohtajan puolustelevat kommentit. Vanhempia on kaikenlaisia – myös sellaisia, jotka ovat valmiita laittamaan lapsensa häkkiin. Se ei silti tarkoita sitä, että heidän toiveensa voisi olla hyväksyttävä, jos se ei palvele lapsen ja ihmisyyden etua.
Lapsethan kyllä lopulta sopeutuvat kaikkeen – vaikka sitten häkissä nukkumiseen. Aikuisen tehtävä (oli hän sitten vanhempi, hoitaja tai esimies) onkin taata lapselle ihmisarvoiset ja hyvät elinolosuhteet. Erityislapset eivät myöskään välttämättä osaa ilmaista tunteitaan ja tahtoaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tunteita olisi.
Tämä oli ensimmäinen reaktioni luettuani jutun.
Tunnepohjaisen ensireaktion jälkeen aloin ajatella asiaa järjellä ja toiselta kantilta. Ensinnäkin, nämä perheet, jotka ovat hyväksyneet häkkisänkyjen käytön, tuskin tekevät sitä kevein syin. Tilanteen on täytynyt olla pakon sanelema. Ehkä lapsen kohdalla on ollut vaaratilanteita ja kaikki muut inhimilliset keinot on jo käytetty. Ehkä vanhemmat ja lapsen hoitajat pelkäävät oikeasti lapsen hengen puolesta. Jos häkkisänky auttaa lasta pysymään hengissä, jokainen vanhempi valitsisi sen.
Toiseksi, harva tietää minkälaisen työn hoitajat näissä asuntoloissa tekevät. Työ on varmasti äärimmäisen raskasta ja sen täytyy usein olla jonkinnäköinen kutsumus. Hoitajat kiintyvät asukkaisiin ja haluavat näiden parastaan. Aika on kuitenkin kortilla (mikä onkin taas jo aivan oma ongelmansa), eikä kukaan ehdi istumaan yhden asukkaan vieressä kokonaista yötä. Häkkisänky siis takaa turvallisuuden ja auttaa lasta pysymään hengissä silloin, kun hoitaja on poissa.
Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen olen silti sitä mieltä, että kuvan kaltainen kolho häkkisänky ei ole hyväksyttävä väline missään tilanteessa. Sänky voisi olla paljon inhimillisemmän näköinen ja esimerkiksi laidat sellaiset, joita pystyy tarpeen vaatiessa nostamaan ja laskemaan.
Ehkä tässä kyseisessä hoitopaikassa oltiin vain jämähdetty vanhaan, eikä kukaan ollut sitä hoksannut – ainakaan ääneen – kyseenalaistaa. Siksi on hyvä, että näihin paikkoihin tehdään tarkastuskäyntejä ja katsotaan tilanne ulkopuolelta ja uusin silmin.