Hullun erakkomuijan kesäkuulumisia
Olgan farmin heppoja sai silitellä!
Vaikka en ole kirjoitellut, kaikki on täällä ennallaan. Kesä on ollut hyvä ja monia uusia kokemuksia talletettu sydämiin ja puhelimien kuvakansioihin.
Teimme perheellä karavaanireissun juuri sillä viikolla, kun oli kesän parhaat ilmat. Reissasimme siskon perheen kanssa ja serkut saivat keskenään kokea ja jakaa ikimuistoisia päiviä.
Kuopus on hyvä reissukaveri, kuten olen siitä täällä aiemminkin jo kertonut. Tällä reissulla hän sai kuitenkin kolme hermoromahdusta eri kohteissa, johtuen ihmispaljoudesta, väsymyksestä ja kuumuudesta. Tämä on hyvin ymmärrettävää – myös moni muu samanikäinen lapsi reagoisi niin, totesi kuopuksen fysioterapeuttikin kokemuksen vakuuttavalla äänellä.
Itse kuitenkin huokailin näiden itkukohtausten jälkeen sitä, kuinka paljon helpompaa meillä olisikaan, jos kuopus ei olisi erityinen. Erityinen kun on erityinen lomallakin. Tunteenpurkaukset kuuluvat aikalailla jokaisen lapsen elämään, mutta meillä ei lojuta esimerkiksi vierekkäin aurinkotuoleissa kirjat kädessä lomallakaan. Toinen vanhemmista on aina valppaana ja ohjaamassa.
Makasin yhden aktiivisen huvipuistopäivän jälkeen (jossa kuopuksen mitta täyttyi ensimmäistä kertaa) leirintäalueella vaunussamme ja selasin puhelintani ennen nukahtamista. Luomet jo väsymyksestä painavina päätin käydä pitkän tauon jälkeen vielä katsomassa, mitä Lilyyn kuuluu. Huomasin Maria Hakkalan blogin päivittyneen ja klikkasin lukemaan viimeistä postausta. Minä en Maria-kollegaani tuntenut muuten, kuin että seurailimme toistemme blogeja. Joskus jätimme kommettiakin. Mutta silti se kosketti.
Minä makasin unenrippeet silmistäni karisten rakkaideni ympäröivänä, kuopuksen lämmin ja uninen pieni vartalo kylkeeni painautuneena. Aamulla saisin herätä uuteen aurinkoiseen lomapäivään ja viedä lapseni kohti uusia seikkailuja.
Hänen maanpäällinen elämänsä oli iäksi sammunut.
Vaikka kuopus vaatiikin ikäistään enemmän hoitamista, on hän silti terve ja elossa! Niin kuin kaikki muutkin läheiseni. Ihminen on mikä on, eikä kykene elämään jatkuvassa kiitollisuudessa. Hyvä on silti aina välillä pysähtyä ja kiittää.
Kotiinpäin suunnatessamme ajoimme keskelle landeinta landea ja menimme päiväksi Olgan farmille Iittiin. Kaiken hurvittelun, laivamatkojen ja ihmispaljouden jälkeen oli sykettä tasoittavaa istahtaa hyvän kahvin ja porkkanapiirakan kanssa rauhalliselle pihalle ja antaa lasten tutustella rauhassa eläimiin. Vaikka farmilla ei ole kovin paljon eläimiä, tunnelma on positiivinen ja vierailijat kokevat olevansa tervetulleita! (Samaa ei voi sanoa kaikista kotieläinpihoista, kokemusta on.) Suosittelen siis lämpimästi sitä kohteeksi lapsiperheille, vaikka sinne joutuukin ajamaan pientä ja mutkaista peltojen ja maatilojen ympäröimää tietä. Tai ehkä juuri siksikin. (Ja se Olgan leipoma porkkanapiirakka, oh my…)
Kotiin saapui väsynyt, mutta onnellinen joukko. Huomasimme pian reissun ja terapiataukojen tehneen hyvää kuopukselle, jonka fyysinen ja kognitiivinen kehitys otti selvästi uusia pieniä pyrähdyksiä!
Itse nukuin reissun univelkoja pois ja katselin takapihalta avautuvaa metsää muutaman päivän sillä silmällä. Kun vihdoin sain itseni liikkeelle ja metsään, tajusin vasta silloin kuinka paljon olin sitä ikävöinyt. Kuljin yksin puiden keskellä, söin mustikoita, istuin kannolla, haaveilin että minulla olisi teltta mukana ja voisin jäädä sinne ja pakahduin siitä kaikesta kyyneliin.
Kulkiessani toruin ääneen hiuksiini tiukasti tarrautuvia oksia, että tuo nyt ei ollut ollenkaan mukavasti tehty. Ja ympärilleni pälyillen naurahdin heti perään että nyt skarppaa hullu erakkomuija. Myös metsällä on korvat.