Ihmeellinen on ihmisen mieli

 

Olin menneellä syksyn viikolla ahdistuneempi ja alakuloisempi kuin aikoihin. Kuopuksella oli jälleen vuosittainen tutkimusjakso ja viikko kului siis niissä tunnelmissa. Oikeasti tuo viikko sujui tosi leppoisasti ja jännittämättä – mitään uutta tietoa ei ollut odotettavissakaan. 

Elämä pyöri silti tiiviisti kuopuksen asioiden ympärillä ja asia tuntui taas mielessäni jotenkin isommalta ja vakavammalta kuin pitkään aikaan. Mieleni palasi niihin ahdistaviin aikoihin, kun kaikki oli vielä epäselvää ja sain aina sydän hakaten jännittää lääkärin sanoja. Nyt kun syy on selvinnyt ja diagnoosit annettu, ei sellaista jännitystä tarvitse enää kokea. 

Loppupalaverissakin istuin täysin tyynenä ja rauhallisena – ei minulla ole enää aihetta itkuun! Minulla on ihana ja onnellinen pieni tyttö, joka etenee omalla tahdillaan kokoajan. Minä tunnen parhaiten oman lapseni ja hänen taitonsa, eikä tutkimukset sitä tietoa horjuta suuntaan tai toiseen.

Tein tuolla viikolla sellaisen huomion, että olen onnellisempi silloin, kun kuopuksen asiat ovat vain yksi osa elämääni, ei koko elämäni. Minulla on elämässäni myös muut lapseni, puolisoni, työt, harrastukset. En halua omistaa koko elämääni kuopukselle. Kaiken rakkauden ja hoivan hänelle tietenkin annan, mutta minulla täytyy olla elämässäni myös muita asioita, jotka täyttävät mielen. Ehkä siksikään en halua lokeroida meitä erityislapsiperheeksi, vaan meillä on aivan tavallinen lapsiperhe, joista yksi on erityinen.

Voi kuulostaa nurinkuriselta, mutta olen nykyisin jotenkin kokonaisvaltaisemmin tyytyväinen elämääni kuin ennen kuopusta. Enpä olisi voinut ikinä uskoa tätä joskus sopeutumisprosessini syövereissä, silloin, kun ajattelin, että en enää koskaan voisi olla onnellinen. 

Kuopus ja kaikki hänen kauttaan kokemani syvät kokemukset ovat loppujen lopuksi jotenkin rauhoittaneet mieltäni. Suhtaudun nykyisin paljon rauhallisemmin ja luottavaisemmin tulevaan, enkä hätäile esimerkiksi töiden tai muiden epävarmojen asioiden kanssa enää ollenkaan niin kuin silloin. Ja niin kuin olen monet kerrat täällä todennut, olen oppinut jo melko hyvin hallitsemaan huolehtimista ja asioista etukäteen murehtimista. Ehkä minä tarvitsin siihen tällaisen opettajan.

Olemassaolollaan kuopus myös muistuttaa minua siitä, kuinka arvaamatonta elämä on ja mikä täällä on oikeasti tärkeää. 

 

 

Ps. Nimimerkki Erityisen ihanan äiti, jos luet tätä blogia vielä (toivottavasti!), huomasin kesän lopussa jättämäsi kommenttisi vasta vähän aikaa sitten ja vastasin siihen!