Kaikki irti herkkyyskaudesta

Niin kuin tuolla kesäpostauksessa mainitsin, kuopus sai lomareissun jälkeen selkeän kehityspyrähdyksen. Me vanhemmat ja hänen sisaruksensa tietenkin huomasimme tämän, mutta saman huomion on tehnyt myös kuopuksen terapeutit.

Ulkopuolelta tarkasteluna kyse on varmasti melko pienistä asioista (toisaalta esimerkiksi potan funktion hoksaaminen on merkittävä kehitysaskel!), ovat ne meille isoja ja motivoivia edistymisiä.

Olemmekin puhuneet terapeuttien kanssa, että nyt on selvästi menossa herkkyyskausi oppimiselle ja me aiomme ottaa siitä kaiken irti! Myös päiväkodin uusi ohjaaja on lähtenyt innolla mukaan tähän (koko) projektiin ja voin sanoa päivähoidon olevan nyt kuntouttavaa, isolla Koolla.

Kuopus itse on aivan innoissaan uusista taidoistaan ja uudenlaisesta kommunikoinnista ja taputtaa itselleen onnistuessaan aina yhtä ilahtuneena kuin koko muukin perhe.

Tämä kaikki on saanut minut ajattelemaan sitä vaivatonta ja junan nopeudella etenevää oppimista, jonka olen muiden lasteni kohdalla saanut kokea. Tuntuu uskomattomalta, lähes käsittämättömältä, että esikoiseni luki ja kirjoitti kuopuksen iässä. (Hänen ensimmäinen kirjoitettu sanansa oli muuten ”paska”. Löysin paperilapun harakanvarpaineen ruokapöydältä käskettyäni hänen lopettaa pelaamisen. Siinä sitten mietin hetken suhtautumistani ja naurua pidätellen päätin kehua oikein kirjoitetusta sanasta.)

Olen kuunnellut ylpeyttä tuntien neuvolantätien päivittelyä täysin puhuvasta puolitoistavuotiaasta, sekä kerhotätien supattelua siitä, etteivät ole koko pitkien uriensa aikana tavanneet toista niin etevää lasta.

Olen myös kuunnellut asiantuntijoiden vuosittaisia arvioita siitä, kuinka kaukana lapseni kehitys on ikätasostaan. Ensin ahdistuneena ja huoleen hukkuneena, myöhemmin tyynenä ja sopeutuneena.

Olen siis kokenut koko skaalan, nähnyt molemmat puolet.

Vaikka kirjoitankin tästä ja muistelen joskus muiden sisarusten nopeaa kehitystä, koen silti säästyneeni vertaamisen kiroukselta. En vertaile kuopusta muihin saman ikäisiin tai sisaruksiinsa. Ehkä joskus ohimennen saatan katsoa naapurin lasta ja ajatella, että noin kuopuskin nyt toimisi. Mutta tämä on aivan ohikiitävä ajatus, eikä aiheuta ahdistusta tai surua.

Vaikka olen muuten tunteiden vietävissä oleva hörhö, tässä asiassa pystyn olemaan täysin rationaalinen. En hyödy vertaamisesta mitään, joten suotta tuhlaan aikaani ja ajatuksiani siihen.

Keskityn mieluummin iloitsemaan kuopuksen pienistä ja suurista edistysaskelista, nekään kun eivät ole itsestään selviä.