Katkeamaton napanuora

Kuopuksen oma, häntä kuvaava vappupallo. 🙂

 

Välillä se tulee mieleen ja jää hetkeksi ajatuksiin, vaikka olenkin jo melko hyvin oppinut laittamaan asian sivuun, koska en voi tehdä sille mitään, eikä sen aika muutenkaan ole vielä vuosikymmeniin.

Mutta kun kuulen tarinoita eläkeläispariskuntien pitkistä reissuista tai päivistä, jolloin saa omistautua harrastuksilleen, ajattelen vähän alakuloisesti, että sellaiset olivat meidänkin suunnitelmat elämän ehtoopuolelle.

Toki kuopus ei varmasti tulevaisuudessakaan estä meitä matkustelemasta, eikä välttämättä edes asumasta kahden, mutta toinen asia on sitten se, minkälaisia järjestelyjä hänen kohdallaan haluan tehdä. Kuopus tulee tarvitsemaan aina jonkunlaista tukea arjessa selviytymiseen, joten jos hän ei tulevaisuudessa asuisi kotona, olisi hänen paikkansa luultavasti jossakin tuetussa asuntolassa.

Niin kuin äidit usein ovat, minäkin olen järjettömän suojelunhaluinen lapsiani kohtaan. Jotta uskaltaisin kuopuksen johonkin tuettuun asuntolaan joskus päästää, minulla täytyisi olla ehdoton luottamus ja varmuus, että hänellä on siellä hyvä olla. Tässä vaiheessa elämää olen hyvin epäileväinen ajatellessani kyseisiä asuntoloita, eikä skeptisyyttäni liennytä ainakaan jutut, joita saa melkein päivittäin lukea. Onneksi vanhusten ja vammaisten hoitoon liittyvät epäkohdat ovat nyt niin isosti esillä. Ehkä niistä osataan ottaa opiksi. Ehkä sitten kun on meidän aikamme pohtia kuopuksen asumismuotoa, asiat ovat menneet paljon parempaan suuntaan.

Minä olen luvannut kuopukselle jo silloin, kun hänen erityisyytensä selvisi, että me olemme aina yhdessä. Että en ikinä jätä häntä, tulisi eteemme mitä tahansa. Se on lupaus, joka on helppo antaa ja josta on helppo pitää kiinni. Se ei tarkoita sitä, että olisimme nokat vastakkain aamusta iltaan vaan sitä, että hänen elämänsä ja hyvinvointinsa on aina myös minun elämäni ja hyvinvointini. Koska hän ei pysty muiden sisarustensa tavoin päättämään isommista asioistaan itse, minä tulen tekemään ne päätökset hänen puolestaan aina yhtä huolella, kuin teen oman elämäni päätöksetkin. Minä olen hänen elämässään aina huolehtimassa ja läsnä.

Kuopuksen sisarukset ovat jo siinä iässä, että kaverit vievät paljon aikaa ja välillä huomaamme talon tyhjentyneen. Silloin vitsailemme puolisoni kanssa että täällä sitä ollaan tyhjässä talossa, me kolme ja jengi.

 Jotta jaksan huolehtia ja hoitaa kuopusta, täytyy omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta pitää huolta. On pakko olla myös pikkuisen itsekäs ja ajatella omaakin elämää. Asiat täytyy vain yrittää järjestää niin, että tilanteista huolimatta olisi mahdollisuutta kokea tyytyväisyyttä ja intoa.

Meille onkin järjestynyt ihana, tuttu ja luotettava hoitaja, joka mahdollistaa puolison kanssa yhteiset reissut ja lomat aina silloin tällöin. Olemme juuri olleet viettämässä tuollaista pientä lomaa ja nyt on taas aivan eri tavalla intoa jatkaa arjen pyöritystä.

Se, asuuko kuopus aikuisena kotona, jää nähtäväksi. Asiaan vaikuttaa merkittävästi tietenkin myös kuopuksen oma tahto. Mutta kun nyt katson ihanaa pikkuistani, olen aika varma, että niin kauan kuin minussa henki pihisee, elän hänen vierellään. Vaikka alakulo eläkeläisten tarinoita kuunnellessa joskus häivähtääkin minussa, siihen ei liity kuitenkaan surua tai muutakaan hankalampaa tunnetta. Jos nyt ajattelen elämää, jossa viettäisimme eläkepäiviä kolmistaan, minua hyrisyttää ja naurattaa tuo ajatus. En voi tietää miten elämä menee, mutta nyt tuo ajatus tuntuu hauskalta, ei ollenkaan siltä, että menettäisin jotakin. Me kyllä osaisimme järjestää silloinkin elämää niin, että voisimme kokea intoa, iloa ja tyytyväisyyttä.

Me kolme ja jengi, 4-ever!