Keskustelu hääpäiväpöydässä

Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljätoista vuotta siitä, kun menimme puolisoni kanssa naimisiin. Juhlistimme tuota merkkipäivää meidän näköisesti: 

Puoliso toi töistä tullessaan minulle huumaavan kimpun valkoisia pioneja (jos nyt avioituisimme, laittaisin niitä hääkimppuuni) ja muutaman kassillisen tarvikkeita illan ateriaa varten. Iltasella lähdimme kahdestaan metsään lenkille ja juoksimme korkeasykkeisen tempojuoksun. Oli sadellut koko päivän ja polku oli mukavan joustava lenkkareiden alla. Kesken lenkin alkoi taas sataa ja jonkun aikaa vettä valui taivaalta kuin hanasta. Juoksimme ja nauroimme ja otimme ilolla virkistävän suihkun vastaan. Loppuverryttelyn kävelimme käsi kädessä ja hengittelimme happirikasta ja kesäsateen jälkeistä kitkerää metsän tuoksua.

Kotiin saavuttuamme puoliso alkoi lasten avustuksella tekemään meille pitsaa tulisella barbeque-kastikkeella. Lapset pilkkoivat salaattitarvikkeet ja pesivät jälkiruuaksi tarkoitetut kirsikat, viinirypäleet ja muut hedelmät. Minä menin sillä aikaa laittamaan kuopusta unille, oli jo hänen nukkumaanmenoaikansa.

Istuimme sitten runsaan hääpäiväpöydän ääreen kaikessa rauhassa ja söimme ja juttelimme. Päivittelimme puolisoni kanssa sitä, kuinka nopeasti nämä vuodet ovat menneet, ja että neljätoista vuotta sitten meillä ei ollut tietoakaan siitä, kuinka mahtava porukka pöydän ääressä vielä istuukaan. Tästä keksimmekin ajatusleikin, että hääpäivänä meille olisi näytetty kuva neljäntoista vuoden päähän. Kuvittelimme, miltä meistä olisi tuntunut nähdä silloin yhtäkkiä kaikki lapsemme.

–     Katso tuota vanhinta poikaa, hän taitaakin olla meidän esikoisemme. Vau, onpa hän fiksun oloinen ja komea! 

–     Ja entä tuo kaunotar hänen vastapäätään, miten hän onkin niin taitava ja lahjakas monessa asiassa?

Kävimme näin jokaisen lapsen läpi ja ihmettelimme, miten olimme voineet saada niin ihania lapsia. Kun tulimme kuopuksen kohdalle (joka nukkui toisessa huoneessa yöuntaan), tokaisi yksi lapsista:

–     Kuopuksen nähtyään te olisitte sanoneet että ”voi ei.”

Hiljennyimme hetkeksi tästä tokaisusta. 

–     Olet oikeassa. Ehkä ensin ajattelisinkin juuri niin. En olisi silloin uskonut saavani erityistä lasta, kerroin rehellisesti tunteistani.

–     Mutta kun jäisin katsomaan ja seuraamaan häntä, huomaisin kuinka valtavan rakastettava hän on. Ja joutuisin malttamattomana odottamaan neljätoista vuotta saadakseni tavata hänet, jatkoin ajatusleikkiä.

Tämä kommenttini sai lapset vuorollaan kertomaan, kuinka tärkeä kuopus heille on.  

–     Kuopus on aina niin iloinen, että tulen itsekin iloiseksi siitä, kertoi yksi.

–     Minä haluan nähdä kuopusta silloinkin, kun asun omassa kodissani. Tuottehan te hänet sitten aina luokseni? mietti toinen.

Rupattelun jatkuessa sanoi yksi lapsista yhtäkkiä kyyneleet silmissään ja ääni värähtäen:

–     Musta ei ole mukavaa, että me kaikki muut täällä herkutellaan ja kuopus on laitettu nukkumaan. 

Olimme puolison kanssa ajatelleet, että vietämme illan nyt ilman kuopusta. Sekin on mielestämme joskus tärkeää. Että voimme syödä rauhassa ja keskittää kaiken huomiomme muihin lapsiin. Mutta sitä emme olleet ajatelleet, että sisaruksensa olisivatkin toivoneet kuopuksen olevan mukana. Puhuimme asiasta ja vakuuttelimme, että välillä on hyvä näinkin, eikä kuopus siitä kärsi millään tavalla. Siihen lapset tyytyivät.

–     Mutta seuraavalla kerralla pitää ottaa myös kuopus mukaan!

Pöydästä noustuamme kiipesimme puolisoni kanssa saunan lauteille kuumiin löylyihin. Lapset hipsivät sillä aikaa iltapesuilleen ja nukahtivat sänkyihinsä. Valkeassa ja hiljaisessa kesäyössä kuului vielä narahdus, kun saunan jälkeen puoliso aukaisi pakasteeseen jemmaamansa Aino-jäätelöpaketin kannen. Vuosia kestänyt (lapsilta) salainen tapamme syödä kahdella lusikalla jäätelöä sängyssä kruunasi hääpäivämme.