Kiitos avusta!

 

Kun kuopuksen erityisyys alkoi selvitä, viimeinen asia mielessäni oli raha. Kun asiat sitten etenivät kuin itsestään ja huomasin terapeuttien tulevan kotiimme auttamaan kuopuksen liikkumaan lähtemisessä, totesin, että on tämä hyvä yhteiskunta! Terapeutitkin tulevat tuosta noin vaan, ilman että laitan pennin pyörylää tiskiin. 

Pikkuhiljaa meille kerrottiin muistakin etuuksistamme, sekä rahallisista että muustakin aineellisesta avusta. Otin kaiken kiitollisena ja ehkä vähän hämmentyneenäkin vastaan tyyliin: oho, tämänkinkö me saamme yhteiskunnalta ilmaiseksi lapsemme erityisyyden takia? 

Olin ajatellut, että hoidamme lapsemme itse, niin kuin olimme muutkin lapsemme hoitaneet. 

Minä olen säästynyt lapseni etuuksista taistelemiselta, lukuun ottamatta yhtä päätöstä, jossa raha ei ollut ratkaisevassa asemassa. Oikeastaan en voi puhua edes taistelusta, vaan pikemminkin periksiantamattomuudesta. En antanut virkailijoiden taivuttaa päätäni, koska tiesin oman ratkaisuni olevan lapseni parhaaksi. 

Ehkä siksi, että en ole joutunut itse taistelemaan, tuo termi särähtää korvaani tämän asian yhteydessä puhuttaessa. Siitä tulee mielikuva, jossa erityisen vanhempi on miekka kädessä ja haarniska päällä vaatimassa oikeuksiaan. Ja tämähän tietysti saa vastapuolen nostamaan oman miekkansa – tai pakenemaan paikalta. 

Ymmärrän sen, jos ensin on neuvoteltu rauhassa, sitten vaadittu tiukasti, eivätkä nämä keinot ole tuottaneet tulosta. Lopulta on pakko alkaa taistella. Mutta jos lapsen asioita lähdetään heti vaatimaan taistelumielialalla ja vihaa uhkuen, nostaa se varmasti vastareaktion, ja asioiden käsittely vaikeutuu. (Tämäkin lähestymistapa voi usein johtua vain puhtaasti väsymyksestä – siitä, että raskaan arjen lisäksi ei olisi oikeasti voimia hakea oikeuksiaan, vaan ne pitäisi saada automaattisesti ja ilman vaatimista.)

Vaikka itse en ole joutunut vaatimaan oikeuksiani ja taistelu-termi saa minut kavahtamaan, en voi puhua kuin omasta puolestani. Jokainen perhe, jokainen lapsi ja jokainen tilanne on erilainen. En tiedä esimerkiksi sellaisesta mitään, että lapsi valvoo kaiket yöt ja vanhemmat kulkevat unettomina ihmisraunioina selviämisensä rajamailla. Eikö silloin pitäisi saada apua heti, ilman että sitä joutuisi anomaan ja lopulta taistelemaan? 

Vaikka asiamme ovat täällä aika hyvin, aina löytyy myös epäkohtia. Ja sekin on totta, että liika tyytyväisyys ei vie kehitystä eteenpäin. Näillä ”taistelijoilla” on siis varmasti paikkansa. 

Keskustelin hiljattain erityisen äidin kanssa, joka omien sanojensa mukaan on tehnyt valituksia ja taistellut kaikesta, mistä on mahdollista taistella. Tämän jälkeen hän totesi, että joskus katkeruus voi aiheuttaa sen, että ei ole mihinkään tyytyväinen ja kaikki pitäisi saada heti ja ilmaiseksi. Kumpikin meistä tiesi tällaisen vanhemman ja lupasimme muistaa aina tarkastella kriittisesti myös omaa toimintaamme.

Mitenkään vähättelemättä niitä, jotka joutuvat painavasta syystä taistelemaan oikeuksistaan (ja luulen heidänkin olevan kiitollisia siitä avusta, minkä ovat jo saaneet), halusin nostaa esille myös tämän kiitollisen puolen, josta harvemmin puhutaan. 

Kiitos siis avusta, yhteiskunta! Vaikka apu olisi pienikin, kaikki apu tulee tarpeeseen ja auttaa jaksamaan.