Kun lapsen vaihe ei menekään ohi

Lapsen kehityksestä puhutaan usein vaiheina. Erilaisia vaiheita tulee ja menee, eivätkä ne kestä kauan, vaikka sillä hetkellä niin tuntuisi. Myöhemmin sitten muistellaan, kuinka Petterillä oli tarrautumisvaihe, eikä vessaankaan voinut mennä ilman takiaista, tai kuinka Emmillä oli kiipeilyvaihe ja jakkarat ja penkit piti nostaa pöydille. Ja niin edelleen. 

Nämä erilaiset vaiheet ovat hyvin tuttuja myös minulle. Olen saattanut väsyä ja tuskastuakin vaativaan vaiheeseen, mutta tiennyt kuitenkin aina, että se on vain ohimenevää ja kohta helpottaa. On ollut tarrautumisvaiheita, vierastamisvaiheita, kiipeämisvaiheita, uhmavaiheita, minä itse -vaiheita ja vaikka mitä muuta. Mutta yhtäkkiä edessäni seisoo omatoimisia, taitavia ja venähtäneitä lapsia. Nytkö heidän pikkulapsiajan kaikki vaiheet jo menivät?

Kuopuksen persoonaan kuuluu uteliaisuus niin ihmisiä kuin kaikkea muutakin kohtaan. Hän on eloisa pieni tutkija. Tämä onkin mielestäni yksi hänen vahvuuksistaan. Tämä piirre on kuitenkin viime aikoina voimistunut niin, että puhumme hänellä olevan meneillään tutkimuskiipeilyvaihe. Hän on oppinut luottamaan taitoihinsa ja uskaltaa paljon rohkeammin kiipeillä.

Viimeisen viikon aikana hän on esimerkiksi tutustunut pöydille jääneisiin voipurkkeihin, sokeripussiin ja maitopurkkeihin niitä maistelemalla ja pöydälle tyhjentämällä. Muutaman kerran hänet on yllätetty käsissään veitsi tai sakset. Pönttöjen veden loiskuttamista hänen on aivan mahdotonta vastustaa. Toisin sanoen, hän on pitänyt meidät vanhemmat liikkeellä ja työllistettyinä.

Vaikka kuinka koettaisimme muistaa pitää penkit pois ulottuvilta ja tavarat pöydiltä, portaikon portin alhaalla ja vessojen ovet kiinni, on mahdotonta välttyä unohduksilta. Vaikka itse muistaisinkin, sisaruksensa unohtavat. Enkä koskaan syyllistä siitä heitä, koska heillä on oikeus olla unohtavaisia lapsia ja elää elämäänsä muutenkin kuin aina kuopusta ajatellen.

Kuopuksen kohdalla en voi lohduttautua sillä, että tämä vaihe on ohimenevä, koska en tiedä, onko se. Mitä jos tämä vaihe ei menekään ohi? Mitä jos tätä vaihetta kestääkin monta vuotta? Välillä mielessäni käy paniikinomainen tunne ajatellessani työn määrää, jonka loppua ei näy. Miten ne kaikki erityisten lasten vanhemmat – joiden lapset ovat monella tavalla vaativampiakin – jaksavat vuodesta toiseen? 

Olin tällä viikolla yhteydessä erään kuopuksen asioita hoitavan ihanan virkailijan kanssa. Meillä synkkasi hänen kanssaan ensitapaamisesta lähtien. Puhelun lopussa hän sitten kyseli jaksamistamme ja muistutti oman- ja puolison kanssa vietetyn ajan tärkeydestä. Siitä, että erityisten lasten vanhempien olisi tärkeää lähteä välillä pois arjen rutiineista ja vastuusta. Mielellään vaikka säännöllisesti kuukausittain. Lupasin hänelle alkaa järjestää asiaa niin, että pääsisimme puolisoni kanssa yhdessä ainakin silloin tällöin hengähtämään.

Kuopus on onneksemme niin ihana ja rakastettava, että hän kompensoi sillä aiheuttamansa vaivan. Ajattelen myös niin, että jaksoinhan tämänkin päivän, miksi en jaksaisi huomenna tai tulevaisuudessa. Ja ennen kaikkea haluan pitää kiinni siitä uskosta, että joskus vielä muistelemme tätä vaativaa vaihetta ja nauramme sen kaikille käänteille.