Kun romahdin lapseni edessä

 

Olen kuopukseni syntymästä asti ollut sydänvertani myöten rakastunut häneen, niin kuin vanhemmat yleensä ovat lapsiinsa. En voi sanoa rakastavani erityistäni enemmän kuin muita lapsiani, koska en koe niin. Rakkaus jokaista lastani kohtaan on yhtä valtava, mutta suojeluvaistoni on kuopuksen kohdalla – jos mahdollista – vieläkin voimakkaampi. 

Kuopuksen ollessa noin vuoden ikäinen, elin epätietoisuudessa ja syvässä ahdistuksessa. Muiden ongelmien lisäksi kuopuksen kasvu oli hidasta ja meidän täytyi laskea päivittäinen kalorimäärä taatakseen hänen hidas, mutta kuitenkin etenevä kasvunsa. 

Sinä päivänä olin väsynyt, stressaantunut, ahdistunut ja itkuinen. Seuraava sairaalakäynti kolkutteli aivan oven takana ja siellä hänet kaiken muun tutkimuksen lisäksi punnittaisiin. Kuopuksen teho-osastolle vieminen synnytyksen jälkeen oli jättänyt minulle trauman ja pelkäsin sitä, että lapseni vietäisiin minulta taas. Pelkäsin sitä, että jos paino ei nousisi tarpeeksi, hänet vietäisiin osastolle, pois sylistäni. Nyt ajatellen tämä tuntuu pieneltä murheelta silloisen tilanteen huomioon ottaen, mutta pelko oli minulle silloin todellinen ja voimakas. 

Istuimme kuopuksen kanssa kahdestaan pöydässä ja minä syötin hänelle sosetta purkista. Olin viritellyt kirjat ja laulut pöydälle ja maanittelin niiden avulla häntä syömään. Kuopus ei kuitenkaan ollut nälkäinen – tai hän vaistosi epätoivoni. Hän ei syönyt. Laitoin lusikalla ruokaa puoliväkisin hänen suuhunsa, mutta hän sylki sen heti pois. 

Yhtäkkiä heitin lusikan pöydälle ja tempaisin kuopuksen pois syöttötuolista. Otin hänet käsivarsilleni ja aloin itkeä ääneen. Kävelin kuopus sylissäni kodinhoitohuoneeseen vaihtamaan syljetyn soseen tahraamat vaatteet ja vollotin. Pesun jälkeen laitoin hänet hoitopöydälle, katsoin häntä silmiin ja huusin itkien kamalia asioita, kuten ”minä en sinua halunnut” ja ”miksi tulit pilaamaan mun elämäni?” 

Kuopus ei sanojani onneksi ymmärtänyt, mutta reagoi uhkaavaan tunnelmaan – ja alkoi itkeä hillittömästi. 

Otin pienen itkevän lapseni syliini ja halailin ja heijailin häntä. Itkimme molemmat, kunnes pikkuhiljaa rauhoituimme. Kuopuksen tyynnyttyä menimme sohvalle istumaan. Katsoin häntä taas silmiin ja kerroin, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka pahoillani olen äskeisestä. Kerroin, että en oikeasti tarkoittanut mitä sanoin, vaan olen vain niin peloissani ja ahdistunut. Kuopuksen vartalo nytkähteli vielä viimeisistä nyyhkäisyistä ja minä itkin hiljaa. Itkin omaa omaa huonouttani ja voimattomuuttani tämän kaiken edessä. Itkin sitä, kuinka pelottavan voimakas rakkauteni olikaan tätä pientä lasta kohtaan. Mitä jos joutuisin hänet menettämään?

Vaikka osasin silloinkin järjellä ajatella, että tällaisetkin tunteet ovat aivan luonnollisia ja hyväksyttäviä ison kriisin keskellä, tunsin silti pitkään syyllisyyttä tapahtuneesta. En kehdannut siitä puolisoani lukuun ottamatta kertoa kenellekään, koska se tuntui niin rumalta ja alhaiselta.

Kun nyt ajattelen tilannetta, haluaisin halata itseäni. Haluaisin halata ja kannustaa kaikkia vanhempia, jotka tälläkin hetkellä elävät epätietoisuuden ja ahdistuksen aikoja. Sopeutumisprosessiin voi kuulua monenlaisia tunteita, myös niitä rumempia. Kun pohjana on rakkaus, kukaan ei niistä vahingoitu.