Kun uskaltaa raottaa oveaan, toisenkin on helpompi avata omaansa

Kerronpa pari pientä tarinaa kohtaamisista, joihin olen lähiaikoina ajautunut. 

Olin työasioissa liikenteessä, ja tarkoitukseni oli tavata eräs kollegani. Sattumien kautta kävikin niin, että tämä kollega oli estynyt ja päädyinkin juttelemaan toisen kollegani kanssa. Tiesimme toisemme töidemme kautta, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Aloimme sitten jutella ja hän kysyi, mitä elämääni kuuluu. Avasin siinä hieman tilannettani, että olen alkanut taas työskennellä enemmän kuopuksen aloitettua päiväkodin. Mainitsin  jostakin syystä samalla (tätä en yleensä heti tee), että kuopus on erityinen lapsi.  

Yllättäen tämä kollegani vastasi siihen, että hänelläkin on erityislapsi. Siitä sukeutui sitten pitkä keskustelu, jossa kävimme läpi kokemuksiamme palveluiden saamisesta ja niistä taistelemisesta (minulla ei ole tästä vielä kokemusta) äitiyden riipaiseviin tunteisiin. Taisin siinä vähän herkistelläkin välillä, kuten myös hänkin. 

Lähtiessäni oikein nauratti, että tämän kuului mennä juuri näin. Juuri tuon ihmisen minun pitikin tänään tavata, vaikka olin suunnitellut itse toisin.

Toisessa tarinassa ajauduin erään tilaisuuden jälkeen juttusille henkilön kanssa, jonka olin joitakin kertoja nähnyt, mutta jota en tuntenut. Tiesin hänestä kuitenkin sen, että hän työskentelee erityislasten kanssa, joten oli luontevaa jutustelun lomassa kertoa hänelle kuopuksesta. Hänkin alkoi sitten kertoa elämästään ja semmoisista asioistaan, joista ei ollut sanojensa mukaan kertonut koskaan lähipiirinsä ulkopuolelle. Ja taas taisi kumpikin vuorollaan liikuttua. Erotessamme halasimme pitkään ja ihmettelimme yllättävää kohtaamistamme. 

Minusta ei saa koskaan omista asioistani ympäriinsä lörpöttelijää, enkä haluaisi tai pystyisikään persoonaani sellaiseksi muuttamaan. Mutta minua kiinnostaa ihmisten tarinat ja elämänkokemukset. Mitä enemmän haluan saada niitä kuulla, sitä enemmän on uskallettava antaa myös omastaan. Tämäkin on kahden kauppa: jos annat, niin saat takaisin. Silloin voi myös syntyä aitoja kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jättävät jäljen. 

Ja jos kertominen jälkeenpäin kaduttaa, se menee kyllä ohi. Lohdullinen ajatus (oudolla tavalla) on, että ihmiset ovat yleensä niin kiinni itsessään, etteivät jaksa muiden asioilla kauan vaivata päätään.  

Ps. Kuvassa puolison valmistama syksyn ensimmäinen chai-latte. Sitä siemaillessa syntyi idea tähän tekstiin.