Kuntouttava päivähoito – totta vai sananhelinää?

Lapseni on tarkoitus aloittaa päiväkotitaipaleensa osa-aikaisena joskus joulun jälkeen. Lääkärit ovat suositelleet hänelle kuntouttavaa päivähoitoa jo vuosi sitten. Olen kuitenkin ollut varma siitä, että haluan pitää hänet kotona kolmivuotiaaksi asti, enkä ole edes harkinnut aikaisemmin hoitoon laittamista. Tästä asiasta jouduin vähän vääntämäänkin erään lääkärin kanssa eriävien mielipiteidemme takia. Kotona lapsellamme on kuitenkin sisaruksia ympärillään näyttämässä esimerkeillään uusien taitojen oppimista.

Hän on saanut elää kotona päivät kanssani ­– sokerisesti ilmaistuna – rakkauden ilmapiirissä. Minä tunnen hänet ja pystyn vastaamaan hänen tarpeisiinsa, vaikka hän ei niitä osaisikaan selvästi ilmaista. Ehkä hän olisi joitakin taitoja oppinutkin enemmän tänä aikana päiväkodissa, mutta itse pidän vähintäänkin yhtä tärkeänä asiana henkisen hyvinvoinnin tukemista.

Minulla on ollut työni puolesta (ja muutenkin) mahdollisuus hoitaa lapseni kotona kolmevuotiaaksi, ja olen sen mahdollisuuden käyttänyt.

Minua mietityttää ja ahdistaakin ajatus siitä, että lapseni ei pysty päiväkotipäivien jälkeen kertoa, minkälaista siellä on ollut ja mitä hän on siellä puuhaillut. Voinko luottaa siihen, että häntä varmasti kohdellaan lämpimästi ja hänen tarpeisiinsa vastataan? Jääkö hän helpon ja tyytyväisen luonteensa takia muiden jalkoihin ja unohduksiin? Lapseni usein ikävöi meitä vanhempia poissa ollessamme, joten saako hän lohdutusta ja syliä silloin tarpeeksi? 

Entä mitä tarkoittaa käytännössä kuntouttava päivähoito? Onko se sitä, mitä sen kuuluisi olla? Että hänellä on kokoajan vierellään aikuinen, joka ohjaa ja opettaa häntä arkisissa toiminnoissaan ja leikeissään? Vai onko kuntouttava  vain hieno termi, sananhelinää? Ja todellisuus sitä, että hänen kanssa ”ollaan tekevinään” hänen oppimistaan tukevia asioita. Eli käytännössä tehdään vain se, mikä on pakko. Tämä riippuu varmasti paljon siitä, onko työntekijä motivoitunut ja omistautunut työlleen, vai muualle haikaileva ja leipääntynyt.

Vaikealta tuntuu myös ikään kuin luovuttaa hänet ja hänen asiansa ja diagnoosinsa laajalle piirille.

Entä miten lapseni itse kokee sen, että jätän hänet uuteen paikkaan tuntemattomien ihmisten seuraan, kun ei ymmärrä tilannetta?

Tiedän, että minun pitäisi käydä lapseni kanssa tutustumassa päiväkoteihin saadakseni jonkinlaisen käsityksen siitä, mihin niistä voisin hänet hyvillä mielin jättää. Mutta olen jatkuvasti vain lykännyt asiaa (niin kuin teen usein asioille, joista en pidä). Silloin varmasti näkisin myös sen, miten minulla synkkaa hoitajien kanssa ja millä tavalla he ottavat lapseni huomioon. Pidän itseäni aika intuitiivisena ihmisenä ja vaistoan helposti ihmisissä epäaitouden.

Joka tapauksessa, suunnitelmana on aloittaa päivähoito aivan pienin askelin ja lempeästi. Aion olla ensimmäiset päivät lapseni mukana, jonka jälkeen jätän hänet vain aivan lyhyiksi ajoiksi. Pikkuhiljaa tilanteen mukaan sitten pidennämme päiviä viiteen tuntiin asti. Olen myös päättänyt sen, että otan hänet takaisin kotiin, jos tilanne sitä vaatii. Koska mikään ei ole pakko.

Kaiken tämän mietinnän lisäksi tuntuu mukavaltakin ajatella sitä, että minä saan enemmän aikaa tehdä työtäni. Useampi tunti keskeytymätöntä aikaa – mikä virkistävä ajatus!

Jos teissä lukijoissa on vanhempia, jotka ovat laittamassa tai laittaneet erityisensä päivähoitoon, kaipaisin saada lukea kokemuksianne.