Lääkärit (ja muut) suosittelevat, minä päätän.

 

On yksi asia, mitä haluaisin lapsen kanssa sairaalassa ja tutkimuksissa ramppaaville ja keskellä järkytystä ja sopeutumisprosessia oleville vanhemmille painottaa. Haluaisin sanoa, että kuunnelkaa itseänne ja edetkää omaan tahtiinne. Sairaalan toiminta on tehokasta ja asiat etenevät kuin juna, usein nopeammin kuin vanhemmat ovat henkisesti valmiita vastaanottamaan. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos vain on mahdollista, raskaat asiat on parempi ottaa vastaan pikkuhiljaa ja askel kerrallaan niihin sopeutuen, kuin kertarykäisyllä. Kun raskaita asioita annetaan liikaa kerrallaan ja kasataan järkytystä järkytyksen päälle, voi käydä niin, että mieli ei pystykään niitä käsittelemään. Silloin ne jäävät epämääräiseksi möykyksi sisälle ja niiden käsittelemiseen voi mennä lopulta kauan aikaa. Pahimmassa tapauksessa käsittelemätön möykky voi laukaista vuosien päästä masennuksen. 

Kuopuksen kanssa etenimme tutkimuksissa aina sillä ajatuksella, että teemme kaiken, mistä on hänelle itselleen hyötyä. Kun sitten meille alettiin puhua perinnöllisyystutkimuksista ja annettiin aikakin sinne juttusille, päätimme pohdinnan jälkeen lykätä asiaa. Olimme vasta sopeutumassa ajatukseen, että oma lapsemme onkin erityinen. Halusimme antaa aikaa itsellemme sulatella asiaa. Tunsin olevani niin vereslihalla kaikesta kokemastani, että en halunnut kokeilla, kestäisinkö vielä uutta mahdollista järkytystä. Ehkä olisin ottanut uuden tiedon järkytyksellä vastaan joka tapauksessa, koska sietokykyni oli jo valmiiksi venytetty äärimmilleen. Tästä syystä halusimme niin sanotusti rauhoittaa tilanteen. Tiesin, että kuopukselle tehtäisiin vielä perinnöllisyystutkimus, mutta vielä ei ollut sen aika. 

Kun sen aika paljon myöhemmin sitten tuli, se tuntui oikealta ja hyvältä. Olin käynyt sopeutumisprosessin läpi ja tunsin olevani henkisesti valmiimpana ottamaan vastaan tulokset. Automatkalla sairaalaan sanoin puolisolleni, että nyt nähdään, kuinka hyvin voin luottaa vaistoihini. Voimakas tunne oli, että erityisyyden syy selviäisi, mutta se ei olisi mitenkään mullistava. Ja näin kävikin. Otin tiedon vastaan tyynesti, selvitin siitä kaiken mahdollisen ja jatkoin eteenpäin. Tietysti jouduin myös itkemään asiaa. Kuopuksen asiat ovat erityisen herkkiä minulle ja itku kuuluu jokaiseen, niin hyvään, huonoon kuin ihan vain uuteenkin tietoon. Olenkin oppinut olemaan kiitollinen siitä, että osaan itkeä ja helpottaa sen avulla oloani. Itku on lahja.

Omaa päätäntävaltaani olen käyttänyt myös kuopuksen papereiden jakamisessa. Harkitsen aina, mitä papereita ja tietoja millekin taholle lapsestani annan. Minun ei tarvitse antaa lapseni diagnoosilistaa ja tarkkoja lääkärinlausuntoja esimerkiksi päiväkotiin, vaikka niitä sieltä erikseen pyydetäänkin. Riittää, että annan ja kerron ne tiedot, jotka ovat kussakin paikassa relevantteja ja auttavat lapseni kanssa olevia ymmärtämään ja ohjaamaan häntä oikein. En jakelisi omiani enkä muidenkaan lasteni lääkärilausuntoja minnekään, missä niitä ei välttämättä tarvita. Ajattelen asiassa aina ensin lastani, ihmistä. Hänen huoltajanaan haluan käyttää valtuuksiani mahdollisimman hienotunteisesti ja ihmistä arvostaen. 

Olen saanut tästä tavastani useat kerrat positiivista palautetta niin lastentarhanopettajalta kuin terapeuteilta ja lääkäreiltäkin. Vaikka en aina toimikaan niin kuin minulle ehdotetaan, ovat he kertoneet kunnioittavansa ja ymmärtävänsä hyvin päätöksiäni. Eräs asiantuntija kertoi ihailevansa tyyliäni ja kehotti minua pitämään siitä aina kiinni. 

Loppuun vielä vähän kuin yhteenvetona haluan painottaa sitä, että kuunnelkaa vanhemmat asiantuntijoiden lisäksi itseänne! Vanhemmilla on valtuudet päättää ja ratkaista asiat niin kuin parhaakseen näkevät, kunhan lapsen etu on aina tärkein.

 

Täältä voit lukea aiheesta lisää:

http://www.lily.fi/blogit/kaikesta-kylla-selviaa/lahete-perinnollisyyspoliklinikalle-tarvitaanko-diagnoosia