Lapsikeskeisyys urayhteiskunnassa

 

Voi pojat, kuinka makealta tuntuukaan arki, kun kuopus on aloittanut osa-aikaisena päiväkodissa. Minä saan muutamana päivänä viikossa kaikessa rauhassa viritellä ja tehdä omaa työtäni. Sitä, mistä aidosti tykkään ja mikä tuntuu niin omalta ja oikealta! 

Oikeastaan tämä on valmistumiseni jälkeen ensimmäinen kerta, kun minulla on näin paljon vapaata aikaa tehdä työtäni. Olen pitkän opintopolun käynyt maisterisnainen (olipa entisaikainen ilmaisu), mutta hoitanut pääasiassa lapsiani kotona ihan omasta vapaasta tahdostani – ja koska se on ollut mahdollista. Alani on kuitenkin mahdollistanut minulle sen, että olen voinut tehdä samalla hieman töitä ”siinä sivussa” ja iltaisin. Näin olen saanut hoitamiselle vastapainoa ja pidettyä samalla ammattitaitoani yllä.

Tämä on ollut minulle arvovalinta ja olen missanut sen takia monia työvuosia. Useat ikäiseni ihmiset ovat tässä vaiheessa jo pitkällä urapolulla (kursivoituna siksi, koska ura-termistä tulee samanlainen ällöreaktio kuin ryhmäytymisestä, enkä oikeastaan haluaisi käyttää termiä ollenkaan).

En kuitenkaan arvota muiden valintoja, vaan jokainen tehkööt parhaaksi katsomallaan tavalla. Yhteiskunta on hyvä silloin, kun sen sisällä voi jokainen kulkea omanlaisensa polun.

Tiedostan sen, että en ole ollut valintojeni takia yhteiskunnalle kovinkaan tuottelias. Tämä asia ei kuitenkaan vaivaa minua pätkääkään, koska tiedän tehneeni arvokasta työtä lapsiani hoitaessa. Köykäiset eläkekertymät sen sijaan joskus mietityttävät. En silti kadu valintojani, vaan tiedän tehneeni minulle ja perheelleni oikeat ratkaisut. Tekisin samat ratkaisut epäilemättä uudestaan.

Tällä hetkellä arki tuntuu aivan todella hyvältä. On semmoinen tunne, että palikat ovat loksahdelleet paikoilleen. Enkä tunne enää syyllisyyttä kuopuksen päiväkodissa olemisesta! Fakta on se, että periksi antamattomuuteni takia hänellä on aivan mahtava oma ohjaaja ja niin hyvä päiväkoti, ettei parempaa voisi toivoa. Terve syyllisyys on hyvä asia (eikä sitä saisi vaientaa!) ja se pistää vanhemmat punnitsemaan asioita ja tekemään valintojaan lapsen edun mukaisesti. Mutta tässä tilanteessa syyllisyys oli vääränlaista, koska ratkaisu oli tehty nimenomaan lapsen parhaaksi.

Nyt, kun kuopuksen kanssa ei tule oltua enää kaiken aikaa, osaan arvostaa uudella tavalla vapaapäiviämme ja yhteistä aikaamme. Otammekin niistä kaiken irti. Käymme lounaalla ja kahvilla ystäväni ja hänen vauvansa kanssa, tai pakkaamme eväät mukaan ja suuntaamme metsään, tai ihan vain oleskelemme ja puuhailemme rauhassa kotona. 

Aika näyttää, onko näillä ”tuhlatuilla työvuosilla” seurauksensa, vai saanko tehdä vielä alani töitä siinä mittakaavassa kuin haluaisin. Toivon niin, ja jatkan luottavaisena eteenpäin.