Lomailua ja univelkaa

 

 

Kolme viikkoa ja kaksi päivää. Niin pitkäksi minulla venähti kirjoitustauko. Piti oikein kalenterista tarkistaa, kuinka pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta on. Onkohan täältä kaikki lukijat jo sillä aikaa kaikonneet? Kadonneet helteisiin ja lämpimiin vesiin, kuten minäkin. Olin tehnyt valmiiksi jo yhden postauksenkin, mutta hellehöttöaivoilla en vaan saanut klikattua julkaise-painiketta, eikä se enää myöhemmin tuntunut ajankohtaiselta.

Kirjoitan riippumatossa kotimme takapihalla. Kello on puoli yhdeksän illalla ja ulkona 32 astetta. Hiki virtaa, mutta ihana pieni tuulenvire pyörähtää välillä antaen edes pientä vilvoituksen tunnetta. Oli pakko riisua turhat vaatteet pois, koska ihoni janoaa jokaista virvoittavaa tuulahdusta. Kukaan ei kuitenkaan näe minua, koska naapureissa on hiljaista, kaikki ovat mökeillään ja reissuissaan. 

On aivan hiljaista. Joku lintu sirkuttaa tai pikemminkin piipittää – onkohan hän raukka janoinen ja helteiden uuvuttama – ja rutikuiva metsä huojuu hiljaa tuulessa levittäen ympärilleni huumaavaa kuivan männyn ja jäkälän tuoksua. Puoliso otti lapset mukaansa ja lähti uimapaikkaan, jossa eivät ole ennen käyneet. Mielenkiinnolla kuulen sitten uimareiden analyysiä uudesta paikasta. Vielä en odota heitä kuitenkaan kotiin, vaan nautin tästä hiljaisuudesta ja omasta ajasta täysin (metsän tuoksuisin) siemauksin.

Jos minulta joku kysyisi nyt, mikä on lempipaikkani maailmassa, sanoisin sen olevan juuri tässä. Oman kodin takaterassilla, metsän laidassa riippumatossa.  

Kesä on mennyt leppoisasti. Toukokuun pidempi ulkomaanreissu verotti kesän budjettia ja lomia sen verran, että olemme oleskelleen kotosalla ja vanhempieni mökillä. Pienen reissun teimme myös suomen sisällä. Lapset ovat uineet joka päivä ja minä myös mökin omassa uimarannassa ahkerasti. 

Kuopus on vedellyt helteessä menemään niin kuin syntyperäinen afrikkalainen; coolina ja tuskailematta – kunhan olemme vain pitäneet huolen, että hattu on päässä ja juomista tarjolla. Uutena juttuna hän on alkanut herätä aamulla kukonlaulun aikaan. Yöt hän nukkuu muuten sikeästi ja rauhallisesti, mutta herää aivan tolkuttoman aikaisin ja ryntää herättyään heti leikkimään ja kuljeskelemaan. Toisen meistä aikuisista on pakko repiä itsensä sängystä ylös hänen kanssaan, vaikka massiivinen univelka painaa silmäpussit polviin. Emme tiedä, onko tämän heräilyn syy valo vai helle, mutta nyt kesällä se on yhtäkkiä alkanut. Haikeudella muistelen entistä unikekoa, jota sai aamuisin herätellä päiväkotiin ja terapioihin. 

Ratkaisu univelkojen kuittaamiseen olisi tietysti mennä ajoissa nukkumaan. Mutta kuka malttaa mennä kesällä nukkumaan kymmeneltä, kun voi istua valoisassa, hiljaisessa ja lämpimässä kesäillassa, jossa edes itikat eivät enää häiritse? Olemme siis valvoneet ja antaneet vuorotelleen toisen nukkua aamulla pidempään. Mutta silti, kokoajan väsyttää.  Lohduttaudun sillä, että syksyllä tämän hullutuksen on mentävä ohi ja rytmin palattava ruotuunsa. Ja jos joskus, niin kesällä pystyy univelkaa jotenkuten sietämään. 

 

PS. Kirjoitin tämän eilen. Hirmuhelle hävisi toistaiseksi, höttöaivot ja univelka tallella.