Maapallon ainoa perhe

Oletko miettinyt koskaan, että olisit maapallon ainoa ihminen? Tai että perheesi lisäksi ei olisi muita ihmisiä? Olisitko silloin sellainen kuin nyt olet?

Olen aina ollut sillä tavalla kapinallinen, että en halua antaa muiden ihmisten määritellä minua tai ohjailla valintojani. Kenelläkään ei ole valtaa sanella, miten elän elämääni tai ajattelen asioista. Ärsyynnyn heti, jos joku sitä yrittää. Koska me ihmiset kuitenkin elämme täällä yhdessä, vaikutamme väistämättä toistemme päätöksiin, ajatuksiin ja asenteisiin jollakin tavalla.

Joskus lapseni erityisyyteen sopeutumiseni vaiheissa (kun vakavien sairauksien mahdollisuus oli suljettu pois) totesin puolisolleni, että tämä koko kriisi johtuu muista ihmisistä. Jos olisimme maapallon ainoa perhe, ei minun tarvitsisi käydä tällaista prosessia läpi. Minä hyväksyin lapseni heti sellaisenaan, mutta miten hän sopeutuu yhteiskuntaan ja muiden ihmisten joukkoon? Oppiiko hän kommunikoimaan niin, että muutkin ymmärtävät? Pärjääkö hän päiväkodin isoissa ryhmissä? Kiusataanko häntä joskus? Osaako hän koskaan pitää puoliaan? Isoon osaan huolistani liittyi siis muut ihmiset.

Millaista sitten olisi, jos perheeni jäsenet olisivat maapallon ainoat ihmiset?

Mielikuvassani on kesä.

Asumme keskellä luontoa vapaina kuin taivaan linnut. Istun valkoinen kesämekko ylläni kumpuilevalla kukkaniityllä ja katselen ympärilleni. Lapseni touhuavat kukin mieluisinta puuhaansa. Joku kantaa kissanpentua sylissään, joku heittää kärrynpyörää ja volttia pitkin kapeaa hiekkatietä. Joku ui, ja auringon säteissä kimmeltävä vesi sokaisee hetkeksi silmäni. Puolisoni näkyy olevan työn touhussa. Hihat on kääritty ylös ja voimakkaat käsivarret pilkkovat puuta ja kantavat niitä alas rantasaunaan. Ja tuossa on kuopukseni, naurusuu. Tulee luokseni ja pussaa, tuoksuen auringolta, hiekalta ja vapaudelta.

Jos muita ihmisiä ei olisi, tekisin luultavasti samoja asioita kuin nytkin: kirjoittaisin, urheilisin, musisoisin ja olisin perheeni kanssa. Suurin muutos koskisi suhtautumistani erityislapseeni. Hän olisi silloin aivan tavallinen lapsi sisarustensa joukossa. Erityis-termiä eikä diagnooseja olisi olemassa, enkä muutenkaan huolehtisi hänestä tai tulevaisuudestaan sen enempää kuin muistakaan lapsistani. Ei olisi paineita terapoida ja tehdä hänestä yhteiskunnalle kelpaavaa. Hän saisi kehittyä omalla painollaan ja oppia omaan tahtiinsa asioita. Ei tarvitsisi pelätä hänen puolestaan, koska olisi varma tieto siitä, että kaikki ihmiset ovat hänelle hyviä ja haluavat aina hänen parastaan.

Joskus haaveilen muuttavani perheineni jonnekin Lapin perukoille. Joksikin ajaksi irti kaikesta, väliaikasesti ja elämysmielellä. Ehkä vielä sen teenkin.